Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Arttu on erittäin seurallinen, ja tavattoman yhteistyökykyinen – vaikkakin oli nuorena vielä varsin vallaton. Yhä vieläkin hän katsoo aina suoraan silmiin, ja ei käännä koirien yleiseen tapaan katsettaan viistoon, tai pälyile. Sillä on tapana istua ruokapöydän ääressä päästelleen erittäin matalaa ääntä, ja jos sitä tässä jäljittelee, se selvästi ilahtuu siitä. Mitään uhkaa semn katseeseen ei sisälly, tai paremman aseman tavoittelua. Tämä saatta johtua siitä, ettei se ole koskaan tarvinnut tehdä mitään erityistä sadakseen ruokaa tai makupaloja. Sitä ei siis ole palkittu ruualla hyvistä töistä. Se kokee hyväksynnän paljon arvokkaammaksi, ja tavoitelluksi asiaksi. Laumaan kuuluminen on myös tärkeää, vaikkei se pidäkään ihmislaumaa jonkinlaisena koiralaumana. Muut koirat ovat asia erikseen, ja niiden kanssa täytyy kommunikoida kjoirakielellä. Arttu ottaisi mielellään joka kerta uloslähtiessä jotakin suuhunsa kannettavaksi, ja aika usein se sille myös suodaan erityisesti maalla. Joskus se pudottaa pureksitun luunriekaleen ulos maastoon, ja seuraavana päivänä se ei, yllätys yllätys, otakaan mitään mukaansa, ja poimii lenkillä kuin ohimennen pudottamansa luunriekaleen taas suuhunsa, ja tuo sen kotiin. Olipahan tuo taas yhden yön tekeytymässä. Ja: eihän suuhun kertakaikkiaan mahdu kerrallaan enempää kuin yksi riekale. Harvinaisen tervepäinen poikahan se siinä on.
Metsässä Arttu on kotonaan, mutta pysyttelee kuitenkin koko ajan näköyhteydessä, tai ainakin kuulomatkan päässä. Onneksi Artulla on aivan oma metsä jossa se voi liikkua, ja josta kukaan ei tule sitä ajamaan pois. Mahdolliset äreät naapurit voivat vain kiristellä hampaitaan, jos heitä nyt sitten maalla onkaan. Springerspanieli pitää nimenomaan nähdä liikkumassa metsässä jos sen ylipäätään haluaa nähdä sellaisena kuin se on, sillä metsässä se on aivan eri koira kuin kaupungissa: on ikänkuin se saisi uuden moottorin, ja pari uutta vaihdettakin. Metsässä myös huomaa, että sen väritys on aikanaan harkittu tarkoin – että se erottaisi vihreydestä. Jos se olisi tumman yksivärinen, ei sitä erottaisi kovinkaan helposti, ja koska se haukkuu vain aniharvoin, ei sen sijaintia voi haukustakaan määritellä. Kaksivärinen lintukoira on se ainoa oikea lintukoira, ja nimenomaan sellainen, joka pysyttelee koko ajan työskennellessäänkin lähituntumassa. Koiran on kannattanut liittoutua ihmisen kanssa, sillä se tarjoaa paljon paremman kilpailuasetelman muihin samantapaisiin eläimiin nähden. Todisteena siitä on koirien yleisyys, eli liittoutuminen on selvä valintaetu.
Olen tehnyt aikanaan valtavan työn kaivaessani käsipelillä aiemmalle koirallemme metsään uimalammen, ja siitä puron, joka johtaa lähelle taloa. Nyt tämä lampi on Artun käytössä. Eräs tarkoitus lammen ja kynnyspatojen kaivamiseen oli pelastaa sammakot, joiden poikaset ajautuivat aiemmin aina suoraan järveen. Uutena asukkaana metsään tulikin metsäviklo, jota aiemmin ei ole sielläpäin nähtykään, ja kärpät sekä lumikot pitivät kosteikosta aivan tavattomasti. Eräänä sadekesänä padot olivat koetuksella, kun tulivat ne valtavat rankkasateet, ja vesi tulvi voimalla patojen yli. Olin kuitenkin rakentanut ne majavatekniikalla, joten ne kestivät senkin – ja sitä pahempaa tuskin voi tullakaan.
Tässä kuvassa Arttu on hieman nuorempana, ja ponnekaasti pyrkimässä sohvalle. Onneksi sohva on erittäin lujatekoinen, ja siihen ei jää oikeastaan mitään jälkiä. Kaikilla koiranomistajilla pitäisikin olla mielellään mahdollisiman lujatekoiset sohvat, sillä jollei sohva kestä koiraa, ei se kestä ajan mittaan muutakaan. Koirankestävä huusholli on se paras huusholli.
Tässä Arttu on hieman vanhempana päässyt sohvalle, ja tässä hänellä on jo tyypillinen aikuisilmeensä, vaikka onkin vielä aika pentu. Lähenee murrosikää, lähenee murrosikää. Arttu ei pelkää juuri mitään, paitsi muutoksia rutiinissa, sekä kahisevia paperipusseja, ja outoja ääniä pensaikosta, ynnä muuta yliluonnollista. Aaveet ja kummitukset vaivaavat tämänikäisiä koiria. Onneksi vain harva koira jää spiritismin koukkuun.
Tällainen on lepäävä lentävä koira, kuten jäntinseppo aikanaan monasti sanoi. Sanoi se muutakin, kuten: Fangio kiilaa, Fangio kiilaa! Tarkoitti sitä kilpa-ajaja Fangiota. Tuo lepäävä lentävä koira -ilmaisu on peräisin Eläinten Maailmasta, josta olimme painaneen mieleemme sopivia pätkiä, kuten: hyasinttiara on sekä korea että komea, ja työ tehty on, ja vastaavia. Mutta oikeastihan tässä lepää Arttu – ollen kuitenkin koko ajan valppaana, kuten aina.