Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon SHELL etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' SHELL homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timo Kinnusen PACPL oppaan sivulle sivulle Click here to return back to the PACPL Manual of Timo Kinnunen page

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timo Kinnunen - Tietokoneopassivu sivulle Click here to return back to the Timo Kinnunen - Computer Manual Page page

Esinahkapuhe

Olen kuka olen, ja kuljen missä kuljen. Kuvitellaanpa että olisin kirjailija! Toisinaan viettäisin aikaa Prahassa (ihan itsekseni onanoiden halvan hotellin vessassa), ja joskus taas notkuisin Euroopan reunalla (tarkastellen siellä vinhaa vauhtia lähestyviä peräseinän näkymiä). Tekisin siis vain sitä mikä nyt sattuisi minua kulloinkin miellyttämään, ja paskat minä muista piittaisinkaan. Ja aina kun esiintyisin julkisesti, olisin yleensä vankassa humalassa, ja aina kun lausuisin jotakin, kirjoittaisivat ihailijat kaiken tarkoin muistiin pieniin, siniruutuisiin vihkoisihinsa. Muistattehan televisiosta uutispätkän jossa Ahtisaari tapasi Jeltsinin Karjalan kannaksella, ja kirjoitti tarkoin muistiin kaiken mitä Jetsin sanoi – raapustaen kuulemiaan viisauksia siniruudulliseen vihkoonsa, kuten kansakoulunopettajat tapaavat tehdä. Ei se varmaankaan muistanut vaatia Karjalaa takaisin, vaikka onkin sukujaan kannaksen hanuja. Noihin aikoihin Karjalan olisi vielä saanutkin takaisin, koska Jetsin totesi rauhan olleen Suomelle epäoikeudenmukaisen - mutta Ahtisaari menetti silkkaa köpelyyttään kultaisen hetkensä, kuten hän muutoinkin missasi urallaan niin monia muitakin oikean valinnan hetkiä, vaikka onkin sittemmin palkittu herrashenkilö.

Tokihan muistatte televisiolähetyksen jossa Ahtisaari poistui Afrikassa lentokoneen pyöreästä oviaukosta, leveä takapuoli edellä, polvihousuissaan ja sukissaan, ja kuinka tämä ihan kaikkein ensimmäiseksi oli Namibiassa huolissaan, kuinka tasokasta olisi paikallinen ruoka, ja majoitus. Jostakin kumman syystä tätä mainiota valokuvaa ei löydy netistä – ikäänkuin se olisi sieltä tarkoituksella poistettu! Siksi olinkin pakotettu piirtämään sen niinkuin sen muistin. Mutta noin yleensä ja erikseen totean: rahalla saa, ja hevosella pääsee, ja joidenkin kohdalla erehtymiset unohdetaan, ja pienimmätkin onnistumiset nostetaan arvoon arvaamattomaan. Mara ansaitsee toki oman videonsa:

Klikkaa tästä ladataksesi ja katsoaksesi laatimani videon Mara-Walk

Ja sitten asiasta taas siihen toiseen asiaan: mitenkäs nämä kirjailijat voivat asuskella matkustella alvariinsa ulkomailla? Nehän kirjoittavat pelkästään tomaaneja tai novelleja, tai rustaavat runoja. Tulee tässä väkisinkin mieleen, että mahtavat olla aika hyväpalkkaista väkeä, nämä kirjailijat. Jos minä olisin varakas kirjailija, ja reissuasin pitkin maailmaa niinkuin Reisssulasse, pitäisi minun lopulta päätyä Heinävedelle luostariin, kuten on jo Paidanantajassa kohdallani ennustettu, ja siellä taas ojustautua siihen tuttuun, laitimmaiseen keljaan, tuiki välttämättömine viinipulloineni. Kuten tiedämme, tuovat kaikki aidot pyhiinvaeltajat omat viinapullot mukanaan, ja juovat sitten niitä tyhjiksi itse isän kanssa rantasaunassa. Näin se isä hoitelee poikiaan taas terveeksi. Näistä lopunajan tapahtumista on kuitenkin vielä sangen pitkä matka esimerkiksi siihen tositeeveetapahtumaan, kun saavuin kerran ihan itse (nuorena miehenä) Mikkelissä Moision mielisairaalan pihamaalle - pyrkimään sinne mielisairaanhoitajaharjoittelijaksi. Eihän siellä mitään koetta pidetty, mutta kävin näyttämässä papereitani, eli sangen kehnoja koulutodistuksiani. Mitä näyttämistä niissäkään oli? Mutta pitihän sitä ainakin jonnekin pyrkiä, ja eritoten mielisairaalaan harjoittelemaan, sillä olin elänyt koko lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni mielisairaalaympäristössä, ja kuvittelin tuntevani hullut läpikotaisin. Aika monet tuntemistani ihmisistä tekivät töitä mielisairaalassa, ja olivat päässeet asianomaisiin oppilaitoksiin. Noihin aikoihin kukaan ei olisi hyökännyt aseistettuna omaan kouluunsa, koska juuri minkään tuonajan koulun käyminen ei ollut ilmaista, ja ei ollut lainkaan varmaa pääsisikö yhtään mihinkään vaikka olisi pyrkinyt kuinka lujasti hyvänsä. Pyrintätilaisuudessa kaikki pyrkijät asetettiin suuren rakennuksen seinän eteen, ja sitten kaikki kokivat työntää ähkien rakennusta nurin. Niin sitä pungerrettiin. Minäkin pyrin useita kertoja esimerkiksi oppikouluun, ja pääsin lopulta sellaiseen kouluun, jonne ajautuivat kaikki pyrkijöiden jäännöserät. Sielläkin jäin monta kertaa luokalleni - ja silti en olisi koskaan hyökännyt sinne polttopullojen keralla, ja pienoispistoolilla imatralaisia lättähatunalkuja ammuskellen. Miksi olisin tehnyt niin? Kyllä niitä olisi kuitenkin piisannut. Kyse oli siitä, että minulle oli onnistuttu tekemään selväksi, ettei minusta ollut mihinkään, ja että olin vain surkea ääliö. Olin tottunut tähän mielikuvaan, enkä olisi edes uskonut, että asia olisi ammuskelulla parantunut. No, en minä onnistunut kovin hyvin edes mielisairaanhoitoharjoittelussani, sillä kuvittelin, että työnäni olisi pitää seuraa potilaille, ja antaa heille kevyttä kenttäterapiaa. Että pidettäisiin potilaita kädestä, ja ymmärrettäisiin. Väärä oli luuloni, sillä muutoin aina niin hymyilevä, mutta niin luiseva osastonhoitaja teki aika pian selväksi, että harjoittelijan työnä oli siivota potilaiden pieniä kaappeja, ja tarkistaa, ettei siellä ollut mitään luvatonta, kuten ylimääräisiä makeisia ja tupakoita. Sitten harjoittelijan piti petata sänkyjä, ja tarkistaa aina ohimennessään, että sänkyjen peitteet olivat suorassa, ja estää potilaita lepäämästä päivisin sängyissään. Tärkeitä oli myös pudistaa osastojen katoissa killuvat puhtaat lampun kuupat, ja sitten olivat ne ainaiset patjasulkeiset. Kuinka en ollut tuota kaikkea tärkeää itse älynnyt? Soveltuvuuteni alalle olikin välttävä, mutta käytös oli kiitettävä. Samaan aikaan samoilla osastoilla harjoitteli vankimielisairaalasta vauhtia ottanut nuorimies, jonka ilona oli ajaa alastomia potilaita jonossa kylmään suihkuun, niinkuin kotona keskitysleirissä, ja pitää heidän päätään vedenpinnan alla vannassa. Tärkeää oli myös lyödä heitä korville, aina kun hoitajien silmä vältti. Tämä mies sai viitosen soveltuvuudesta alalle, ja viitonen oli korkein numero jonka ne saattoivat antaa. Miekkosen käytös oli myös viitonen. Että opetelkaa siis ainakin käyttäytymään hyvin, niin pettymys huonosta soveltuvuudesta ei käy niin raskaaksi! Olin vielä siihen aikaan ujo ja herkkätunteinen, mutta osasin sanoa sujuvasti kädestä päivää. Osasin myös tanssia polkkaa, jenkkaa, masurkkaa, ja karjapaimenten rivitanssia, ja osasin hokea sujuvasti dyrihfyyrgeegenooneum, ja loilottaa miesiehäämyötyöhyö, joten eteläkarjalainen perussivistys oli jo tuolloin hyvin hallussa. Tiesin myös mitä merkitsee kun Itävallan keisari pyytää nuorta naista kotiljonkiin. Osasin siis kauhistella, kun Nenaa ei valittukaan, vaan Sissi. No niin. Mikkeli oli noihin aikoihin varsin erilainen kaupunki kuin nykyään; se oli sellainen unelias kuolleiden sielujen autiomaa, täynnä tylsiä puutaloja, ja koko kaupunki oli kaikin voimin jähmettynyt poroporvarilliseen uneensa. En ole lainkaan varma että se olisi vieläkään unestaan herännyt, sillä ainakin puolet kaupungin alkuasukkaista oli jo tuolloin selvästi mielisairaita, tai sitten pohjattoman ahneita. Olen monasti miettinyt, miten joku saattaakin ahnehtia pelkkää tavaraa, koska kuitenkin joutuu lähtemään täältä paljasjaloin, ja monin tavoin riisuttuna. Lappu isovarpaassa. Tännehän ne kerätyt, ja muilta ryövätyt tavarat kuitenkin jäävät. Toki sielläkin vähäosaisia ajateltiin, ja hulluja hoidettiin, mutta se tehtiin mahdollisimman tylyllä tavalla, ja ainakin Moision mielisairaalan miestenosastolla, sängystä aamulla ylöspotkien. No niin, ja sitten viimeinkin takaisin asiaan! Mennessäni siis ensimmäistä kertaa Moision mielisairaalaan esittäytymään, sairaalan pihamaalla vastaani käveli muuan tiukkailmeinen, pienikokoinen, tummahiuksinen miekkonen, joka oli aivan ilmetty mielisairaalan potilas, niinkuin kuka tahansa rautavaaralainen on ilmetty rautavaaralainen. Ero on korkeintaan hiuksenhieno. Se kysyi minulta suu tiukkana viivana: tiedätkös sinä kuka minä oikeastaan olen? Mitäpä minä siihen, nuori, kokematon mies - mutta onneksi mies vastasikin itselleen heti: minä olen Fantom mustanaamio! Niinpä tietenkin, kukapas sitä muukaan siinä seistä hojotti. Varmaankin täältä löytyisi pian joukko Napoleoneja, faarao Eknaton, ja keisari Nero, ja kaikki ne muutkin. Kansan keskuudessa kulkeneet, hulluista kertoneet vitsit olivat siis tavoittaneet totuuden. Se oli minun ensimmäinen matkani eteläsavolaiseen hulluuteen. Ja olinpa minä sitten tosiaan kuka tahansa (vaikka sitten Fantom), niin ainahan minäkin palaan retkiltäni symbolisesti juuri siihen tuttuun, laitimmaiseen keljaan. Saattaisinpa sanoa itse isällekin: sinä olet ihan pelle – johon isä vastaisi ilahtuneena: no, niinpäs olenkin! Tietenkin juuri niin. Niihän sen täytyy tapahtua. Ja sitten kaikki luostarilaiset räjähtäisivät raikuvaan nauruun, niinkuin se muinainen poikajoukko Kahverin kulmalla. Iloista väkeä siellä Etelä-Savossa. Eivät naura itselleen, ja hyvä niin, sillä silloinhan naurusta ei tulisi loppua ollenkaan. Jos sitten joku sanoisi vitsin, ikäänkuin ilottelun viimeiseksi niitiksi: Mikkelin rapu ja muikku! Niin kaikki mikkeliläiset kaatuisivat naurusta läkähtyneinä kuolleina maahan, ja kaupunkiin olisi pakko siirtää länsirannikon kaupunkien porvareita. Omistan tämän pienen oppaan peräseksipohjolan vanhoille vaskoolimiehille, ja kaikille kynnellekykeneville kenkäheinänkerääjille Luotson puolella. Siellä ne heinäkengät vaan heittelevät! Erityishuomionsa tässä kiitoskavalkadissa saavat kaikki Paasiveden pankonpäällyspojat, ja erityisesti siellä aikanaan vaikuttanut opettaja, joilla oli naama ainaisessa hiessä, ihan kuin jollakin panurajalalla. Tämä miekkonen juoksi sisareni perässä, joskin turhaan, ja kertoi minulle ottaneensa järvellä ufokuvia; se kertoi nauraen väärentäneensä kuvat heilauttamalla kameraa, ja taskulamppua nopeasti pimeässä. Ja piti se tämäkin kertoa – juuri kun minä olin juuri ottamassa ufot vakavasti – ilmiöinä - tai sitten kokonaan ilman! Opettajan ottamat kuvat julkaistiin ainakin sikäläisessä, paikallisessa lehdessä, ihka aitoina ufokuvina, ja tietenkin ne julkaistiin kaikissa suomalaisessa ufolehdissä, jotka painoivat aikakauslehtipaperille lähes kaiken ufoihin liittyvän. Muistanpa vielä senkin kuinka kerran nuorra miessä ollessani, joskin vuosia myöhemmin, olin mukana jossakin filosofian proseminaarissa, keskisuomalaisella verstaalla, jossa muuan mies esitteli tutkimustaan ufoista ilmiönä. Oli hupaisaa seurata millä vakavuudella miekkonen oli asiaansa paneutunut. Esitti täysin nauramatta, että ufoja voidaan tarkastella ilmiöinä, tai sitten filosofian objektina. Kuitenkaan paikalle ei saapunut ainuttakaan lentävän lautasen miehistöä, tai edes sellaista, joka olisi sellaisen joskus nähnyt. Tavarasta puhuttiin, vaikka tavara puuttui. Silloin käsitin jotakin oleellista filosofian olemuksesta; että siinä voidaan esittää mitä tahansa, ja käsitellä mitä tahansa sanottua lähes totena asiana, ja todistaa vaikka musta valkeaksi. Voi esimerkiksi sanoa, että kentaurit laukkaavat pitkin Jyväskylän Kauppakatua, koska ei ole ihan mahdotonta, etteikö näin voisi joskus tapahtuakin. Me ihmiset saatamme tosiasiassa olla kentaureja, ja vaikka me kuvittelemmekin käyvämme jossakin järkevässä työssä, me tosiasiassa laukkaamme pitkin Kauppakatua. Siis vähän samaan tapaan kuin scifiromaanissa Tuubi, jossa kaikki ihmiset kuvittelivat elävänsä huippunsa kehittyneessä yhteiskunnassa, mutta jossa ne tosiasiassa nukkuivat pienissä kopeissa, johon kipusivat nitkuvia köysiä myöten. Kaikki saatiin aikaan kemikaaleilla, ja niinpä ihmiset kuvittelivat syövänsä ravintoloissa hienoja ruokia, mutta mutustelivatkin tosiasiassa vain likuhihnalla kulkevaa harmaata mössöä. Meidän maailmamme on juuri nyt sellainen, ettemme näe itseämme sellaisina kuin olemme tosimmassa olemisessamme. Meistä jokaisen iholla on läheltä tarkastetuna valtavia kraatereita, ja paiseiden muodostamia vuoria, ja useimpien iho on pelkkä ihomatojen täplittämä tasanko, ja useimmilla meistä on perseissämme valtaisia nystermiä. Kaikki riippuu tarkastelukulmasta, ja kaikenlainen tapahtuminen on mahdollista. Eihän siinä tarvita kuin paljon aikaa ja tupakkaa! Samahan se pätee tieteeseen yleensä. Jos esimerkiksi maailmankaikkeuden toimintojen selittämisessä jokin alkaa kanittaa, keksitään vaikka pimeä aine, jota ei voi todentaa, eikä tietenkään nähdä – ja jonka olemassaloa ei voida tieteellisesti todistaa – mutta joka on niin kätevä konsti ohittaa valtavia kuiluja niitä näkemättä. Matematiikassa taas voidaan todistamisessa käyttää menetelmänä onnekasta arvausta. Kaikkea tällaista. No, poliitikot ovat tämän tienneet aina, sillä hehän puhuvat sujuvasti asioista, joita ei ole koskaan ollutkaan, mutta jotka heidän puhessaan tukevat lihaksi ja vereksi. Tämä tulee erityisesti selvästi ilmi lamasta puhuttaessa, jossa poliitikot vetoavat ihmisiin, jotta nämä säästäisivät ja tulisivat vaatimuksissaan hallitusta vastaan – samalla kun rikkaat rikastuvat entisestäänkin, ja syövät heikompia tieltään. Heiltä ei haluta ottaa mitään, ja heitä ei haateta talkoisiin, niinkuin duunareita. Ketä tässä kaikessa sitten petetään? No, meitä tavallisia kusiaisia, tietenkin. Jos joku uskaltaa sanoa, että huonona aikana rikkaidenkin olisi kaivettava kuvettaan, ja osallistuttava hyvinvointitalkoisiin, sanotaan heti, ettei nyt ole aika sellaisille puheille. No, milloinkas sitten? Tietenkin nousu – ja laskukaudet menevät ja tulevat, mutta huomaa, että köyhällä on aina yhtä vähän rahaa. Köyhällä on aina huono aika, vaikka toisaalta: mikään ei voisi olla enää tämän kurjempaa, eli ei kurjuutta kummempaa. Oikein tässä nauratti pitkästä aikaa kun näin televisiossa vasemmistopuolueiden edustajien marmattavan siitä, että nyt energiayhtiöön palkattavat uudet huippujohtajat pääsevät jo 62-vuotiaina eläkkeelle, kun duunarien pitäisi kestää 65-vuotiaiksi, ja olla iskussa paljon kauemminkin. Hieman aikaisemmin samat vasemmistopolitiikot jankkasivat, ettei eläkeikää saa nostaa 65-vuoteen. Jutun juju on siinä, ettei kukaan oikeasti huomaa mitään ristiriitaa kun asia sanotaan kahdella tavalla ei aikaan, tai vaietaan visusti joistakin asioista, kuten pääomaverotuksesta, ja sen sellaisista. Useinhan se on niin, että vain ehtoollinen ja sovitus puuttuu, vaikka pappi itse onkin paikalla. Mutta mitä taas tähän oppaaseen tulee, kirjoitin sen lähinnä itselleni, kuten Sinuhe Egyptiläinen kirjoitti Mika Waltarin myöhemmin uudelleenkirjoittaman teoksen Sinuhe Egyptiläinen vain itselleen. Miksen minä voisi kirjoittaa opasta ihan suoraan itselleni, ilman välikäsiä? Minun oppaani tuleekin suureen tarpeeseen, koska olen aika huono-oppinen. Minulle täytyy toistaa opetettavia asioita paljon - mitä nyt kukin milloinkin haluaa opettaa, ja kulloisenkin opettajan on suorastaan pakko jankuttaa: etkös sinä, saatanan kollo, tätä millään opi!