Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland
Kalle ja Vili (springerspanieli) olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kävivät yhdessä jopa lenkillä. Tässä kuvassa veljekset istuvat eräänä Jouluaattona katselemassa ulos ikkunasta hämärtyvään iltaan. Kai se pukkikin sieltä vielä tulee. No, tietenkään pukkia ei tule, koska pukkia ei ole olemassakaan, eikä liioin tonttuja, tai muutakaan väkeä Korvatunturilta. Ne ovat kaikki aikuisten ihmisten lapsille syöttämää harhaa, mutta silti joululahjoja annetaan, ja joulukuusia viritellään, ja käydään jopa haudoilla, vaikka kuolleet ovatkin kuolleita, ja mitään taivastakaan ei liene olemassa. Niinkin uskotaan. Kuka sitten tietää, mitä Kallen ja Vilin mielessä on milloinkin liikkunut. Jos kysytään, ymmärtävätkö ne Joulun merkityksen, vastaan, etten minä ainakaan ymmärrä sitä. Minulle se on vain lisääntyvän hurskastelun ja tekopyhyyden aikaa, jolloin koetetaan vaihteeksi käyttäytyä ihmisiksi. Silti aika monet meistä viettänevät joulunajan ankarasti juopotellen, ja pilaavat juhlatunnelman tuhansilta, joille Joulu jää merkitsemään sitä kirottua päivää, kun täytyy lähteä taas turvakotiin, tai Elsa-tädin luo naapuriin. Joka tapauksessa: kuva on varsin idyllinen, vaikkei sitä sellaiseksi kuvanottohetkellä oltu tarkoitettukaan, ja kuva lienee myös hieman vinossa, mutta mikäpä ei olisi. Ainahan asiat retkottavat johonkin suuntaan, eikä mikään tunnu olevan vaaterissa. Ei pidä viilata pilkkuja sentään joka asiassa.
Varsinkin nuorempana Kalle tapasi seurata televison luonto-ohjelmia, kuten tässäkin kuvassa, jossa Kalle seuraa herkeämättä linnun lentoa. Tämä vain niille, jotka uskottelevat ihmisille, etteivät eläimet näe televisiokuvaa, tai kykenisi sitä hahmottamaan. Aikanaan kuulin muutaman Jeven kertovat tanskadoggista, lapsuuskotinsa lemmikkikoirasta, joka katseli säännöllisesti televisiota sohvalla maaten, ja todistetusti myös näki sieltä jotakin. Ihmisillä on runsaasti tämänkaltaisia havaintoja, vaikka alan tiedemiehet väittävätkin, että kissojen aivokapasiteetti ei tähän riittäisi, tai että niiden näköhavanto olisi sellainen, etteivät ne televisioon liikkuvasta kuvasta käsittäisi mitään. Tiedemiehet ovat melkein aina, jo metodisesti ottaenkin, väärässä, sillä uudet tutkimustulokset osoittavat vääjäämättömästi aina vanhat totuudet vääriksi. Ajatelkaapa vaikkapa aspiriinia, jota erääseen aikaan pidettiin lähes myrkkynä, joka ei olisi koskaan läpäissyt lääkeaineille rakennettuja valintakriteerejä, mutta jota käytetään nyt yleisesti verisuonisairauksien hoidossa veritulppia estämään. Aivojen rakennetta selitettiin pitkään tiukkaa toimintojen lokalisaatioteoriaa painottaen, kunnes tutkittiin sellaisten henkilöiden aivoja, joilla oli joku vakava aivovamma, tai vesipää, ja joilla aivojen toiminnallinen rakenne oli kokonaan erilainen, ja joilla eri asioita kontrolloivat keskukset sijaitsivatkin kokonaan muualla kuin niin sanotuilla normaaleilla ihmisillä. Kalle-kissankin veriarvot olivat aina sellaiset, että kissaa voitaisiin pitää sairaana, ja saihan se erikoisruokavaliota, mutta kenties juuri tämän kissan kohdalla mainitut, mitatut arvot olivatkin normaaliuden rajoissa. Ehtihän se yli seitsemäntoista vuoden kunnianarvoisaan ikään, ja sai elämänsä viime vuosina katsoa lapsilta kiellettyjä elokuviakin. Kun se oli vanha, olivat kaikki muut se kissaystävistä jo kuolleet, kuten niin notkea ja kaunis Musti, naapurin musta kissa, tai Manu, joka oli norjalaisen metsäkissan ja maatiaiskissan sekoitus, ja täynnä elinvoimaa.
Kissoilla on erittäin monimutkainen sosiaalinen elämä, josta tällaiset uskottelijat eivät tiedä mitään – näin on laita ainakin tuolla maalla, jossa ne jopa käyvät toistensa luona kylässä, jos tuntevat toisensa entuudestaan. Ylläolevassa kuvassa makoilee talon tuolloinen kissaväki, eli yläritsillä, hattuhyllyllä loikoileva Manu, sekä vaatekopassa olottelevat Kalle, ja sisarensa Silvia (eli Tupu). Talo on yli satavuotias, ja se on museokohde. Eräänä merkkinä talon iästä on katosta roikkuva, valkoiseksi maalattu tangonpätkä, jonka päässä on pyöreä silmukka. Sen läpi pujotettiin ennenvanhaan pitkä, pyöreä riuku, johon sitten pujotettin reikäleipiä. Tuolloin uuni ei vielä sijainnut tuossa paikassa, vaan se rakennettiin jälkeenpäin. Uunin lämpö on aina ollut kissoille varsin mieleistä, ja ne ovatkin oleilleet, varsinkin talvisaikaan, uunin pankolla. Kissa on kotoisin lämpöisiltä seuduilta, ja ei ole oikein sopeutunut arktiseen kylmyyteen, vaikka kykeneekin oleskelemaan lyhyitä aikoja pakkasessa. Kissoilla on jopa omat vihamiehensä, jotka syystä tai toisesta antavat inhoamalleen kissakumppanille löylyä aina kun tapaavat. Kallen korvat olivat vanhalle iälle varsin eheät. Se kertoo siitä, ettei Kalle joutunut juurikaan tappeluihin toisten kissojen kanssa.
Kissan naama täytyy valokuvata läheltä, jotta voisi nähdä miten hienosti se on muodostunut: kaikki kissan kasvoissa olevat naamakarvat ovat nimittäin erimittaisia, ja silti ei voi nähdä minkäänlaista epätasaisuuden vaikutelmaa. Jos kissa kastuu, sen on vain märkä, ja turkin taas kuivuttua se on pian entisenlaisensa. Kissan naama näyttää sileältä pokerinaamalta, sillä petoeläimenä sillä ei ole juurikaan näkyviä kasvojenilmeitä. Sen täytyy kyetä katsomaan saaliseläintä niin, ettei tämä huomaa sen kasvoja ja silmiä, ja siksi kaikilla kissoilla on naamassaan enemmän tai vähemmän selvät naamiointijuovat, kuten silmäkulmista taaksepäin suuntautuvat selvät mustat juovat, ja silmien yläpuolella oleva kuvio. Myös kyynelkanavien seutu on aika tumma, ja tämä kaikki vain siksi, etteivät silmät erottuisi kissan naamasta niin selvästi. Kun kissa on maastossa, tämä suojavarustus tosiaan toimii, ja väijyvää kissaa onkin aika vaikea erottaa. Nenän päällä on yleensä vain lyhyttä karvaa, ja päälaella taas pidempää, ja korvissa taas erittäin lyhyttä - ja sitten ovat tietenkin nuo kissan viikset, sekä silmäkulmien yläpuolella olevat tunnustelukarvat, vai mikä niiden nimi nyt olisikaan. Kissan reviiri näyttäisi olevan aika pieni – korkeintaan pari-kolme kilometriä, ja ne liikkuvat enimmältään peltojen laidoilla, sillä metsässä vaanii kettu ja isot haukat, sekä huuhkajat. Kissa ei mielellään mennyt syvälle metsään, ja vältteli sinne menoa, sillä muutaman kerran se sai joiltakin metsän petoeläimeltä kunnolla siipeensä – sen mahassa oli kerran esimerkiksi iso puremahaava, mutta se selvisi siitäkin koettelemuksesta valittamatta. Tässä täytyy todeta, että talon lähellä oleva metsä on ihan oikeaa, vanhanaikaista, ja yli satavuotiasta metsää, jossa vaeltelee ihan oikeasti kaikenlaisia villejä eläimiä, ja jopa iso uroskarhukin viettää siellä aikaansa ainakin marjojen kypsyttyä. Hirvistä nyt puhumattakaan. Kana -ja sinisuohaukat lentelevät taitolentojaan, varpuspöllöt vaanivat pikkulintuja, ja huuhkaja huhuilee kammottavalla äänellään ihan pihan laidassa. Huuhkajan äänen kuuleminen lähietäisyydeltä on mielenkiintoinen kokemus, jota suosittelen erityisesti kaikille rasisteille, ja muille kovakalloille. No, kaupungissa kissoja eivät tällaiset metsän vaarat uhkaa, mutta hienhajuiset, inhottavat naapurinmiehet, sekä ympäriinsä kuljeskelevat, ilkeät, siansilmäiset, haisevat ja äänekkäät lapsilaumat muodostavat näitäkin suuremman uhan, tai autoilijat, jotka koettavat ihan tarkoituksellisesti ajaa kissojen ja siilien yli. Olen ottanut tämän kuvan kesällä SonyEricsson K600i – kamerapuhelimella, ja siihen nähden kuva on aivan kelvollinen. Kuvasta näkyy selvästi Kallen naamassa oleva ruskea naamio, ja se viittaa tietenkin – selkeän tallikissaperimän lisäksi – lievään siamilaisrodun vaikutukseen. Kalle on näitä Etelä-Suomen tallikissoja, ja siten on mahdollista että se ei olisikaan aivan puhdas eurooppalainen.
Toisinaan kissat tekevät jotakin sellaista jota on vaikeaa ymmärtää, kuten tässä. Kyse voi, tietenkin, olla silkasta leikistä, mutta kyllä Kalle tässä selvästi myös nauttii mullan kanssa pelaamisesta. Ehkäpä se vain tuntuu mukavalta. Kevätaurinko lämmittää mukavasti, ja on mukava hieroa vatsaa pehmeässä mullassa. Kukapa tuonkaan niin tarkkaan tiennee. Kissaa pitää seurata vuosikausien ajan, jotta sen motiiveja oppisi ymmärtämään, ja sittenkin saatu oppi pätee vain tiettyyn kissaan, ei muihin. Kissalla ei näet ole samalla tavoin piintyneitä tapoja kuten esimerkiksi koiralla, joka on selvä tapaeläin. Kissa vaihtelee selvästi, ja tietoisesti mieltymyksiään, ja suosikkioleskelupaikkojaan. Se ei mielellään syö edes samaa ruokaa toistuvasti, kun taas koiralle voi syöttää vuosikausien ajan samaa, yksitoikkoista ruokaa. Kissan silmiinpistävin piirre on alituinen uteliaisuus, ja joutuessaan vähänkään oudompaan ympäristöön sen pää alkaa heti pyöriä, ja korvat heilua, kun se yrittää kartoittaa ympäristöä. Ja tästä kaikesta huolimatta se saattaa väijyä täsmälleen samassa paikassa viikkokausien ajan myyriä. Kissan elämän tämä puoli on silkkaa passiivista odottamista – että saaliseläimet juoksisivat sen suuhun. Ja usein kissa on näissä asioissa varsin oikeassa, ja saavuttaa menestystä.
Maalla elävän kissan elämä on ylivoimaisesti paljon jännittävämpää kuin kaupungissa elävillä serkuillaan: ne näkevät paljon sellaistakin jota eivät edes kaupungeissa elävät ihmiset harvoin pääsevät näkemään, kuten ylläolevassa kuvassa olevaa suurta muurahaispesää. Aikanaan se lienee sijainnut aukeanpuoleisella aholla, ja sen keskellä kasvaneen pienehkön metsikön laidassa, mutta sitten paikalle kasvoi vähitellen sankka kuusimetsä, ja pesä jäi puiden pimentoon. Kun sitten parina sateisena kesänä pohjavesi nousi erittäin korkealle, se tuhosi koko pesän asukkeineen talvella, koska ilmeisesti pesän kuningatar hukkui. Mutta Kalle pääsi näkemään tämänkin ihmeen – tosin turvallisesti emäntänsä olkapäällä kyyhöttäen, mutta kuitenkin.
Tässä kuvassa Kalle istuu maalaistuvan tutulla pöydällä, tuvassa, jossa se vietti suurimman osan elämäänsä, ja sillä on onneksi tilaisuus käydä siellä erittäin usein. Erilaiset syöpäkasvaimet tuntuvat olevan kissoilla erittäin yleisiä, tai sitten niillä on jokin maksa – tai munuaisvaiva, mikä johtuu kissojen nykyisestä, kuivasta ruokavaliosta, ja siitä, että ruoka on vääränlaista muutoinkin. Kissojen luontaiseen ravintoon kuuluvat erilaiset hiiret ja myyrät, joita se syö aina kun niitä on tarjolla, ja nehän ovat suurimmaksi osaksi pelkkää vettä. Vaikka kissa nappaakin sillointällöin jonkun linnun, ne eivät ole sen suosikkilistalla, koska lintujen luut voivat olla kissallekin hankalia, ja ne sälöytyvät helposti. Maalla olevan, hiiriä syövän kissan ei tarvitse oikeastaan lainkaan juoda ainakaan siksi, että kuivaravinto kivistelisi sen vatsaa. Pihapiirissä pesii kymmenittäin erilaisia lintuja, ja niiden määrä ei oikeastaan lainkaan vähene, vaikka kissoja liikkuukin maisemissa. Hyvä myyrävuosi merkitsee linnuille helpotusta, ja hyvää lisääntymiskesää. Ja lopuksi: Kalle näyttää tässäkin kuvassa erittäin nuorelta kissalta, mikä johtuu siitä, että se oli koko ikänsä hoikka, ja sen mahakaan ei roikkunut, kuten usein vanhoilla kissoilla.