Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Aikanaan minullakin oli sellainen pojille tarkoitettu kiiltokuvakirja, johon lähinnä naapurin penskat ja sisaret kirjoittivat kömpelöjä runojaan ja muistovärssyjään. Sen sisäsivulle oli laitettu kuorma-auton kuva, jonka lastina oli laatikoita. Tätä kuvaa minulla ei enää ole, kuten ei myöskään minkään valtakunnan kiiltokuvakirjoja, koska en ole koskaan ollut varsinaisesti vanhan krääsän keräilijä. Koska nyt näin on sattunut käymään, olen laittanut tälle sivulle näytille tuota kuorma-autoa mahdollisimman paljon muistuttavan kuvan, niinkuin sen muistan. Tein kuvan alle ensimmäisen, osin karjalanmurteellisen runoni, joka kuului: Auto Helsinkissä, se ajo laatikoita, se ajo törmään! Runon tarkoituksena oli kuvata liikenteellisesti kaoottista Helsinkiä, jossa kaikki autot ajoivat hurjaa vauhtia, ja kova kävi Kallion mäellä mäike. Jotkut autoista törmäilivät ryskyen toisiinsa, ja joka paikassa lainehti verta. En tavoittanut runossani tätä dynaamista ja hektistä suurkaupungin vaikutelmaa, mutta kaikkeahan ei voi saada. Muistan kuinka ottovelivainajani kirjoitti hänkin kirjaan muistivärssynsä: Mä ruusun sulle antaisin, mutta mistä minä sen saan – kun Rauha on karu, on kivinen maa – ei voi kukkia kasvattaa! Ottovelivainajan runosuoni kukki oikein tosissaan, mutta ei se minulle koskaan mitään antanut. Kukapa sitä toisaalta tietää minkä Leinon maailma hänessä menettikään! Minä tosin luulen tietäväni, ettei suomalainen kaunokirjallisuus menettänyt hänessä yhtään mitään. Tultuaan autokouluikään veliparka taisi yrittää montakin kertaa niin sanottua inssiajoa, mutta pieleen se aina meni. Kyllä hän toki autoa osasi ajaa, ja korjata niiden moottoreita, mutta hänen ongelmansa oli nimenomaan se, ettei hän pärjännyt juuri minkäänlaisissa kirjallisissa kokeissa, joten tuskinpa kirjallisuutemme hänessä mitään menetti. Ei se päässyt edes vanginvartijakursseille, joten lopulta siitä tuli maanviljelijä. Sekään homma ei siltä sujunut. Sääli. No niin, asiaan. Olen asettanut tälle sivulle näytille joitakin biisejä, jotka perustuvat maailmalla tunnetuiksi tulleisiin alkuperäisesityksiin, eli nämä ovat niin sanottuja kovereita, tai pikemminkin eräänlaisia karaokeversioita eräistä kuuluisista biiseistä. Koska olen vain köyhä kyökkimuusikko, nämä kuuluisat alkuperäisesittäjät, ja heidän lakimieslaumansa tuskin käyvät minun kimppuuni, sillä eihän minulla ole mitä kyniä – rahattomalla miehellä. Mutta siis nyt tämän kömpelön aasinsillan kautta itse asiaan. Ogg Vorbis on täysin vapaa tiedostomuoto, johon kellään ei liene patenttivaatimuksia, koska sen koodi on kehitelty itsenäisesti, eikä se pohjaudu esimerkiksi MP3-koodiin, joka kehitettiin alunperin elokuvien digitointia varten.
Ylläolevassa kuvassa John Bull pyllistää ja pieraisee jotakin jalosukuista suoraan naamaan. Hän voisi olla jonkun brexit -englantilaisen perikuva. Mutta asiaan. En osaa varsinaisesti englanninkieltä, mutta olen lukenut sitä koulussa, ja käyttänyt sitä netissä. Lisäksi olen kääntänyt ATK -manuaaleja suomenkielelle parin ulkomaisen käännöstoimiston kautta. Vaikka kykenenkin tuottamaan esimerkiksi teknistä englanninkielistä tekstiä, niin en osaa kuvitella millaisena natiivit kielentaitajat kuulevat puhettani ja miten virnuillen he lukevat tekstejäni. Minulla ei ole sitä kielikorvaa, että kuulisin menikö jokin oikein vai väärin. En tiedä sanoinko jotakin hullusti tai väärin, sillä englanninkieli on täynnä sanontatapoja, ja niiden hallinta on minulle lähes ylivoimaista, koska olen aina vierastanut älyttömiä sääntöjä ja tapoja. Vain englantilaiset haluavat laskea keittiössä kylmän ja kuuman veden omista hanoistaan, ja pinnistää ylähuulensa tiukalle, kun närkästyvät jostakin. Vain he haluavat pitää punaiset puhelinkoppinsa vaikkei niissä ole enää puhelinkonetta. Englantilainen haluaisi niin mielellään leikkiä suurvaltaa niinkuin sen suuren brittiläisen kansainyhteisön aikoina, ja osallistua amerikkalaisten kanssa kaikenlaisiin sotilashullutuksiin milloin ketäkin vastaan, ja vain he haluavat kaikki vanhat mittayksikkönsä takaisin. Että olisi taas tutun turvallista! Milloinkahan ne alottavat taas kettujen ajuemetsästyksen? Loin tämän audio CD -levyn vuonna 2002, ja rippasin sen siitä Musikkimaija -ohjelmalla.
En ole koskaan tavannut henkilökohtaisesti tämännimistä henkilöä, mutta en olisi selvinnyt kohtaamisesta nauramatta, sillä niin huvittava tällainen nimi on. Vuonna 2005 poltin rompulle kokoelman omia biisejäni, tai ainakin biisejä jotka olin sanoittanut ja esittänyt. Vuodet vierivät ja tein näistä uusia versioita, ja kuvittelin jo kadottaneeni ”alkuperäiset” versiot, mutta sitten muistin polttamani romput, ja sieltähän näitä löytyi. Apuna oli Musiikkimaija -ohjelma.