Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 30 January in 2017
Kun ryhdyin päivittelemään näitä sivuja tulin huomaamaan, että Realnetworks on tehnyt ruman tempun, ja vetänyt kaikki ilmaiset työvälineet pois netistä, joilla pystyi helposti luomaan .RA ja .RM -tiedostoja. Työvälineitäni olivat ennen Real Producer ja Real Encoder, joita ei siis ole enää tarjolla, ja jos jotakin löytyy, ne eivät toimi ainakaan Macissa. Onhan toki olemassa joitakin konversio-ohjelmia, mutta niistä käyttökelpoiset ovat maksullisia, ja suurin osa niistä toimii tavallaan väärään suuntaan, eli konvertoivat Real Media -formaatista nykyisin yleisiin, muihin formaatteihin. Yksi mahdollistuus RA -tiedostojen luontiin on epäilemättä Online -ratkaisut, joista esittelen yllä yhden vaihtoehdoista. Näitä voi kokeilla elle onnistu löytämään mistään sopivaa konversio-ohjelmaa. Itse olen käyttänyt Real Producer 11 -ohjelmaa, jota ei saa enää netistä, koska näitä ohjelmia ei enää tueta. Tarjoan tällä sivulla myös Advanced Audio Format (AAC) tiedoston, jonka konvertoinnissa olen käyttänyt Freac Free Audio Converter -ohjelmaa.
Tein tässä ihan äskettäin uuden, akustisen version Charles Sanders Peircestä, josta olin kirjoittanut niin monia, monia tieteellisiä tarinoita. Aivan liian monia, ja täysin turhaan! On tavallaan surkuhupaisaa, että minun kaltaiseni köyhä, ja sangen tavallisista oloista kotoisin oleva ihminen kirjoittaa mitään jostakusta toisesta, joka on asunut rapakon takana, ja on hyvästä suvusta, ja jota on jo lapsesta saakka ympäröinyt akateeminen, inspiroiva miljöö. Silti se kavalsi jonkun yliopiston kassoista, ja myi omistamansa kirjat moneen kertaan. Myöhemmällä iällään se alkoi muistuttaa menninkäistä, eikä saanut enää kutsuja loistaviin luentosaleihin. Myöhemmin opiskelijat sin muut sitten kokosivat sen kirjeistä ja kirjoituksista ne kuuluisat kootut paperit (Collected Papers of Charles Sanders Peirce). No, ilmeneehän noista papereista se, että ukolla oli jonkilainen yleskäsitys logiikasta, ja aika hyvä kosmologiakin sillä oli, ja ainakin osia siitä voi vieläkin soveltaa vaikka mihin. Jos minä nyt mistä olen kateellinen tuolle ukolle, tai muille ihmisille, niin minulta puuttuneesta lapsuuden virikkeellisestä ympäristöstä. Olihan lapsuuteni ympäristö toki erikoinen, oli mielisairaala ja kaikki siihen liittyvä, mutta ihmiset siellä olivat tavanomaisia, ja suvaitsemattomia, sekä ahneita. Kukaan niistä ei kirjoittanut mistään aiheesta kuolematonta teosta, tai luonut maailmaasyleilevää filosofiaa. Monet heistä tekivät mielisairaista pilaa, ja kohtelivat heitä alentuvasti – ikäänkuin neljännen luokan kansalaisina. Vaikka äitivainajani kirjoitti ahkerasti Nyyrikkiin, ei häntä voi sanoa oikeastaan minkään hienomman kulttuurin harrastajaksi. Äidin musiikkimakukaan ei ollut kummoinen, mikä paljastui paljon myöhemmin, kun hän ylisti Rietun taka-taka-taata, ja kehui Pasi Kaunistoa, ja niitä muita. Meillä ei ollut koskaan levysoitinta, ja radionkuuntelukin oli säännösteltyä, ja kaikkinainen jatsin rumputus oli kiellettyä. Isällä taas ei ollut nuottikorvaa lainkaan, ja en kuullut hänen koskaan laulavan. Kerran hän kehui eräälle kuorolaiselle Anna Mutasen laulua, kun oli sitä sodassa kuullut rintamaradiosta, mutta kuorolainen vain äyskähti – vaikka mitäpä hänkään mistään tiesi – koulujakäymätön kun oli. Meidän kirjahyllyssämme oli niitä tavanomaisia teoksia, kuten Netta Muskettin Noran kolme rakkautta, ja vintillä oli visusti piilossa punakantinen teos Rakkaus ja avioliitto. Kotonani ei siis ymmärretty mitään ainakaan hienomman kulttuurin päälle, vaikka toisaalta meillä ei ryypiskelty ainakaan julkisesti, eikä kiroilua harrastettu – patsi silloin kun taloon tuli uusi vävypoikakandidaatti, joka löi pöytäviinapullon reilusti keskelle ruokapöytää, mutta hänhän opiskeli lääkäriksi. Sellaisille on sallittua moni asia, mikä on taviksilta kiellettyä. Meiltä ei menty yönselässä alushoususillaan naapuriin turvaan, niinkuin naapurinrepan perheestä. Minun onnekseni ei siis koitunut kasvaa kulttuurikodin lämmössä, tai perehtyä maailmankirjallisuuden todellisiin klassikoihin.
Kirjahyllyssämme oli Korukalevalan ja Gallen-Kallelan kuvittaman Seitsemän veljeksen lisäksi mm. Eläinten maailma -teossarja, jossa oli kuva kaadetusta urosgorillasta. Kun pikkusisareni näki sen, hän sanoi heti: laurilasetä! Ja olihan niissä toki samaa näköä – myönnettäköön tässä auliisti. Muistaakseni siinä oli myös Suomen kuvalehden nimimerkki Kittyn kirjoittama artikkeli harmaapapujaijasta, joka eleli Vaskivaaran perheessä, ja jonka kuvan näette ylläolevassa kuvassa. Kuvassa näkyy mitä todennäköisimmin Fiiju ja Maanju ripustamassa pyykkiä narulle. Fiijulla oli harmaa shaketti ja punainen pyrstö Kongosta
Valitettavasti en ole löytänyt juttua mistään, mutta netistä löysin pienen kirjoituksen amerikkalaisesta puhuvasta papukaijasta, joka eleli jossakin eläinkaupassa, ja tuossa jutussa mainitaan Fiiju Vaskivaara, ja kerrotaan, että se olisi esiintynyt suomalaisessa radio-ohjelmassakin. Sain siitä kimokkeen hankkia myöhemmin elämässäni useitakin papukaijoja, mutta Jakoa en saanut koskaan. Fiiju oli kova kärttämään aamuisin kahvia, ja jollei sitä tarjottu riittävän ripeästi, se saattoi nokkaista itse Maanjuakin, joka oli sen lemmikki. Niinhän se juttu jotensakin meni. Naapurin pennuille Rauhassa tuli nuortenlehti Nasta, ja mummolassa sain lukea lännensarjoja ja korkeajännityssarjaa. Siten ne hankkivat kaiken sen, mitä sanoivat tiedoksi ja sivistykseksi. Niistä tuli eräänlaisia jaloja villejä. No niin. Tosin Peircekin oli myöhemmässä elämänsä vaiheessa ainakin amerikkalaisittain köyhä, mutta oli hänellä silloinkin talo, ja kirjojansakaan hän ei menettänyt kuin tilapäisesti, kun lainasi niitä panttaamalla rahaa veljeltään, joka pian antoi ne takaisin. Kun minä olen menettänyt elämässäni jotakin, on se mennyt sen siliän tien. Aina on löytynyt ottajia, joille ei tulisi mieleenkään palauttaa tavaroita takaisin. C.S. Peirce ei koskaan matkustellut tavarajunien katoilla, kuten Woody Guthrie, tai kerjännyt kadukulmauksessa. Jos siihen olisi sitten tullut äkeä poikajoukko, joka olisi ruvennut tönimään Charlesia, olisi hän varmaankin sanonut tiukkkaan yhteenpuristettujen huultensa välistä sanan: pieru! - jolloin kaikki olisivat räjähtäneet raikuvaan nauruun, ja paenneet juosten paikasta pois itkemään, kuten Windy ja Salasso - tai sitten Charles olisi viety riemusaatossa lähimmän kapakan ovesta sisään, ja lihava poika olisi avannut oven, kuten eräässä Ray Bradburyn novellissa. Charlesista tuli loppupeleissä eräs aikamme merkittävimmistä filosofeista, vaikka oli saanut yliopistolta matkapassin (niinkuin Väkevä-Matti, joka löi alasimen pölkkyineen maan sisään). Kun olen ajatellut omaa elämääni, niin en minä olisi halunnut joksikin filosofian ikoniksi, koska minä tiedän tuskallisen selvästi, että parhainkin tieto on harhaa. Mutta saahan sitä aina kuvitella ja haaveilla kaikenlaista. Nykyisin en suurin surminkaan lähtisi jonnekin musiikkikeikalle laulavassa juoppobussissa, joka ajaisi muutaman kerran hankeen ennen keikkapaikalle saapumista. Nyt tämä kaikki kokematta jäänyt on ainakin omalla kohdallani liian myöhäistä, ja hyvä niin. Elin ihan kuvallisen tavallisen hemmon elämän, ja pidin jopa joskus hauskaakin. Niin että laulakaa mukana kaikin mokomin, kun kuuntelette tätä laulua, sillä ei siinä ole juuri muuta kuin kertsi. Muutahan ei tarvitakaan jonkun idean esittelemiseen.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
Mini-Mac, PlayOnMac, RealProducer 11 for windows, CoolEdit Pro 2.0 for windows, FAAC, and Audacity