Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Tämän tarinan kirjoitin jo vuonna 1967, ja tarkoituksenani oli tuolloin ryhtyä kirjalijaksi, tai ainakin jonkinlaiseksi tekstimaakariksi. En muista lähetinkö tätä mihinkään, mutta ainakin yhden kirjoituksistani taisin lähettää oikein kustantajalle saakka, ja tämä ei pitänyt "toteutusta" oikein onnistuneena. No, siinä kuvattiin avaruusolentojen hyökkäystä maapallolle, ja sitä miten nämä hoitelivat ihmiset pois kuvioista. Tämä tässä julkaistava teksti vaikuttaa tänä päivänä jo hieman mahtipontiselta, ja sananvalinta kömpelöltä, mutta se onkin nuoren miehen kirjoittama, ja siihen ovat vaikuttaneet monet samantapaisia teemoja käsitelleet elokuvat, ja tietenkin myös Alexander Dumasin kirjat, sekä tuonaikuinen (mutta myös tämänaikuinen) yleinen asenteeni kaikkeen "pompöösiin".
Erinäisiä syksyjä sitten eli muunmuassa kolme erittäin outoa miestä. Levoton aika, missä he kuluttivat elämänsä kykenemättä tuntemaan tulevaisuutta tai menneisyyttä, oli ja vain oli. Monet näkivät nälän silmästä silmään. Nälkäisinä myös nämä miehet marssivat pölyävällä tiellä siinä ajassa, johon olivat kohtalon oikusta pakkosijoittuneet. Pöly ärsytti heidän keuhkojaan, mutta onnekseen he eivät tietäneet keuhkoja olevan olemassakaan. He nostivat vuoroin oikeaa ja vasempaa jalkaansa siten, että ne muodostivat vartalon kanssa suoran kulman, rytmillisesti ja kellon tarkkuudella. Vuorollaan kukin heistä luki tahdin. Kilometri kilometrin perästä saattoivat ihmiset nähdä, että väsymättä nousi jalka tanaan ja väsymättä ohut, kireä ääni luki tahtia. Heidän aseensa olivat vanhat, mutta toisaalta niiden kahvat täynnänsä pikku lovia. Vaatteet olivat rautaa ja ne he hankkivat aikoinaan eräältä tuntemaltaan yksityisyrittäjältä, muitahan siihen aikaan ei ollutkaan. He olivat matkalla taisteluun, kauas, täällä ei taisteluja ollut. Täällä vallitsi vain nälkä ja rauha. Tienmutkasta saattoi nähdä, että nyt lähestyttiin majataloa. Sieltä he saisivat ehkä näin ritarin ominaisuudessa viinaa. Niin tapahtui ja he joivat ääneti. Vanhin heistä, von Franz, kysäisi vahtimestari-ravintoloitsija-keittäjätiskaaja-tarjoilijalta omistiko kukaan mahdollisesti hevosia paikkakunnalla, olihan häpeä heille, ritareille, matkata hevositta, ja vielä pahempaa, vailla kunnioitusta joka lankeaisi heidän ylleen kuin tropiikin yö, jos heillä vain olisi ratsut.
-Hevoskasvattaja kolmen päivämatkan päässä täältä omistaa paljon erilaisia ratsuja aina juoksijoista työhevosiin.
-Kuka hän on?
-Hän on kreivi Artellus, hyvin taitava hevoskasvattaja. Tunnen hänet hyvin ja minulla on itsellänikin ollut muutamia hänen parhaimmista juoksijoistaan.
-Miten se on mahdollista että teillä on ollut ratsuja, kun te ette edes ratsasta, eikä teillä ainakaan nyt täällä ole hevosia?
Ihmettyneenä ja pettyneenä tuijotti majatalon omistaja ritareita, ja hetken kuluttua hän näytti muokanneen vastauksen.
-Niin, hevosiahan minulla ei nyt ole, mutta yhteistyö ja avunantosopimuksella olen miltei velvoitettu ohjaamaan hevosentarvitsijat hänen asiakkaikseen.
- Emme pahoita mieltämme hyvän yrityksenne vuoksi, mutta te, kuten olette antaneet ymmärtää, olette sen kärsimyksen tarpeessa, joka muuten lankeaisi meidän niskaamme tämän selvästi painostukseenviittaavan harhautusyrityksen seurauksista.
Näin sanoen kolme ritaria poistuivat maksamatta majatalosta. Pihalla järjestäytyen ja ojentautuen suunnistautuivat matkaan.
Von Franz avasi suunsa puhuakseen ja kommentoidakseen tapahtunutta ritarin loistavan älyn selvää aliarviointia.
-Ritarit, olen sitä mieltä, vaikkakin meitä on selvästi agitoitu, käykäämme kreivi Artelluksen puheilla ja käyttäytykäämme niin, että ritarintaitomme ei tule häpäistyksi, valitkaamme uljaat oriit joilla karautamme huimiin taisteluihin.
Puhetta seurasi hetken hiljaisuus. Sitten von Greuz, hänkin urhea, vaikkakin aivan taisteluja kokematon ritari vastasi von Franzin vuodatukseen.
-Niin, arvoisat hevostuntoiset ritariveljeni. Vaikka olenkin vain pikemminkin aseenkantaja kokemusteni mukaan laskien, rohkenen kannattaa mitä lämpimimmin taisteluintoisen veljeni kannanottoa.
-Oikein, siis tahtiin, ja pian olemmekin Artelluksen vieraina.
Kaksi päivää he marssivat, joskin tahtimarssia vain kylien ja kaupunkien kohdalla. Oli iltapäivä heidän saapuessaan hevoskasvattaja Kreivi Artelluksen kartanoon. He olivat hermostuneita ja väsyneitä pitkästä rasittavasta marssista - siksi von Greuz pisti virnuilevan tallipojan kuoliaaksi, saaden arvokasta taistelukokemusta. Ja mitäpä yhdestä vaivaisesta puolikasvuisesta tallipojasta; hän ei kuitenkaan konsaan nousisi ritarisäätyyn. Kreivi Artellus otti heidät vastaan vieraanvaraisesti. Hän oli punakka ja varsin hyvinvoivan näköinen.
-Arvon ritarit, miten voin olla avuksi?
-Kuten näette, kuljemme jalan, koska ratsumme kuolivat turvotustautiin. Aikomuksenamme on ostaa teiltä kolme oivaa oritta.
-Olette tulleet vallan oikeaan paikkaan, ... tallipoika, tallipoika ... hm, missä se lurjus piileksii?
-Pyydän tuhannesti anteeksi, sillä pistin hänet juuri äsken kuoliaaksi, mutta voimme kyllä korvata hänet hyvin.
-Ei se mitään - hän oli niin perin juurin laiska ja lisäksi älykäs, mikä ei koskaan tiedä hyvää tallipoikien ollessa kysymyksessä.
-Ehkä esittelette meille armollisesti kysymykseen tulevat oriit taikka kuohilaat.
-Käykää jäljessäni.
Niin he katsastivat hevosia ja satuloita sekä valjaita, kunnes levon aika tuli ja Artellus pyysi heitä taloonsa yöksi. Ritarit eivät tietenkään voineet kieltäytyä, koska satoi ja se saattoi ruostuttaa haarniskat ja sen pahempaa ei ritareille olisi voinut tapahtua. Tavanmukainen miekkojen ja peitsien puhdistus ja tarkastus, haarniskan öljyäminen, niin he levolle asettuivat. Von Greuz oli heti mieltynyt erääseen hyvin muotopuhtaaseen yksilöön, von Franz sitävastoin tammaan, joka hirnui sitä taputeltaessa, Zaar de Castello, ritari kiireestä kantapäähän, erääseen lihavaan ja kömpelöön Perche-oriin, varaton kun oli. Aamu seurasi yötä järkähtämättä ja ritarit heräsivät haarniskoissaan, kolottavin jäsenin ja samentunein katsein.
-Olemme tehneet kukin valintamme viime yönä ja nyt käykäämme levollisin mielin kaupantekoon Kreivi-isäntämme keralla.
-Niin tapahtukoon ja jumalten vihat vyöryköön päällemme jos me tässä kaupassa annamme itseämme pettää.
-Siitä ei ole pelkoa, koska hevostuntemuksemme taso, painotan sanaa taso, on tunnetusti erittäin korkea.
-Korvatkaamme tallipojan jälkeensäjättämä työvoimatyhjiö, samanmiten hevosten hinta, kuitenkin, varokaamme maksamasta liikaa.
Aurinko nousi tuttuun tapaansa yhä korkeammalle ja korkeammalle siniselle pilvettömälle taivaalle. Ritarit kolistelivat pihalle, jossa kreivi maireasti hymyillen heitä odotteli.
-Arvaan, että herrojen valitsemat hevoset ovat nuo, jotka olen erottanut tuonne aitaukseen.
Aitauksessa asteli ylväänä Perche ori, siellä laukkasi tamma, joka taputeltaessa hirnui ja sillä käyskenteli muotopuhdas yksilö.
-Kreivi, te teette meistä joko pilkkaa, taikka olette inhottavasti salakuunnelleet meidän keskustelujamme. Maistakaa siis miekkaani jalo kreivi Artellus, minä olen valmis.
Von Greuz vetäisi miekkansa huotrasta ja tuijotti palavin ritarinsilmin kreiviä ja tämän punakoita kasvoja.
-Teen sen, sillä olen erittäin taitava näissä asioissa ja sitäpaitsi, olen ritarielämään kyllästynyt entinen ritari, joten saatte ehkä hengellänne maksaa väärinarviointinne.
-En pelkää teitä, olen saanut oppini frankkien maan taitavimmilta asiantuntijoilta ja he jos kutka, tietävät miekasta kaiken, jota miekasta voi tietää.
Kreivi Artellus asteli sisään, joi siellä lasin viiniä ja vettä, otti vanhan miekkansa seinältä, puki rautaisen asun ylleen; hän oli valmis taistelemaan oikeuksistaan. Päivä oli puolessa, kun he aloittivat mittelyn, jota kelpasi katsoa: pisto, syöksy, väistö. Molemmat läähättivät kovasti, sillä miekkailu on raskasta työtä - osumatta toisiinsa. Kotvan miteltyään von Greuz pisti miekkansa vahingossa seinään eikä saanut sitä siitä enää irti. Kreivi Artellus ei tuntenut armo-käsitettä ja siksi hän ilomielin lävisti von Greuzin miekallaan haarniskassa olevasta liitoskohdasta. Von Franz puhkesi puhumaan ensimmäisenä.
-Hän oli sittenkin heikko ritari ... oli eräällä tavalla hyväasia, että se tuli ilmi jo nyt, sillä taistelussa, kuten tiedätte, jalo Artellus, hän olisi voinut saattaa muut pahaan pinteeseen. Kiitos teille. Ja koska meillä on nyt ritarinpaikka avoinna, voinette täyttää sen, koska lienette taitava ja alan hyvin tunteva ja kehitystä seuraava ritari.
-Olen ajatellut tuota usein, mutta nykyään ei ole enää taisteluja täälläpäin - paitsi mielten myrskyt ja niidenkin seurauksena kenties hiljainen kevät vanhainlinnassa ...
-Siellä, minne olemme menossa, taistelut riehuvat jatkuvasti, taukoamatta niittää tuonen kalpa urhoja, veri vuotaa ja ratsut korskuvat, barbaarilaumat pakenevat raudoitettua soturijoukkoa.
-Saatan hyväksyä ehdotuksenne, koska vain hurmekentillä tunnen olevani aina kotona, vaikkakin kotini olikin vain pahainen linnanröttelö ... lapsuuskotini tarkoitan. Siis, lähden mukaanne, ottakaa kunnon ratsut ja syökää ja juokaa, huomenna olen valmis.
Toinen yö Artelluksen, kreivin talossa, nyt ritareista oli jäljellä vain kaksi, von Franz ja Zaar de Castello. He eivät sanottavammin surreet von Greuzin kuolemaa. Ainahan sattui kaikenlaista ja varsinkin tässä ammattikunnassa ja säädyssä, aina joku kuoli. Iltasella taistelupari keskustelu matalalla äänellä, ja kauempaa kuunneltaessa heidän keskustelunsa olisi vaikuttanut lähes mielipuolisen äänettömältä.
-Saanen sanoa...
-Niin?
-Mahdollisesti saimme jopa huonomman aseveljen entisen tilalle ... eihän tosi ottelusta voitane puhua, pikemminkin pilasta.
-Artelluksesta voi löytyä kaskua kuunkierron ajaksikin, ennen kuin on puhunut puhuttavansa.
-Kukapa hänen piloistaan tietää, mutta taistelun lopputulosta emme voine kuitenkaan katsoa naurannan arvoiseksi ... nauru on sikseen arvokas tapahtuma, ettei se voi päätyä alituiseen miehistövajaukseen saadun huvin kustannuksella.
-Nauroimmehan saraseeneillekin?
-Niin, mutta vain, kun heidän sotajoukkonsa hupeni...
-Niin käyköön, että hupeneminen koskisi jaloa Artellusta!
-Oikeassa olette, arvon Zaar de Castello. Olemme kuitenkin ratsuttaneet itsemme tuon kelpo kreivi Artelluksen lempeästä ja ritarillisesta luonteenlaadusta johtuen. Häntä on meidän kiittäminen kaikesta ja siksi kutsuinkin häntä joukkoomme, vaikkakin hän on punakka ja paksu vartaloltaan.
-Silmikko silmillä ei kukaan tiedä hänen kasvojensa väriä.
-Mutta voitonjuhliin hän on perin sopimaton möhkälemäisen ulkomuotonsa johdosta, neidot häntä kavahtavat ja häntä lymyävät.
-Olette vallan oikeassa, mutta silti häntä tahdon koetella: hyvä hän on miekastaan, millainen peitsestään?
-Minäkin tahtoisin huomenna harjoittaa turnetta hänen kanssaan, mutta sen sanon, jalo ritari Zaar de Castello, minä olen hänet lopullisesti kukistava, sillä ritarin täytyy ritarina pysyä ja unohtaa sellainen taannuttava puuha kuin talonpito, taikka mikä vielä toivottavampaa, hevossiittolanpito ja sillä elantonsa hankkiminen.
-Oikeassa jälleen, ritari von Franz, hänet pitää elämästä vieroittaa, mutta vieroittaa tuskallisesti ja niin, että hän tuntee olevansa patto, eikä ritari.
Molemmat asettuivat aseidenpuhdistuksen jälkeen rauhalliseen lepoon, mutta levottomaan lepoon hiipi kreivi Artellus salakuuntelunsa onnelliseksi lopuksi. Vaikkei kaikkea ollut onnistunut erottamaan, niin käydyn keskustelun keskeisin sisältö oli hänelle kirkastunut. Kreivi kutsui sisäpalvelijan luokseen ja komensi tätä säätämään kartanon kukkoa laulamaan hieman varhemmin, ja jo aikaisin aamulla kreivi kuivaharjoitteli peitsellään tallin takaiseen heinäkasaan. Hikisenä ja pelokkaana hän ajatteli taukoamatta päivän ottelua. Kerta kerralta osui peitsi yhä paremmin heinäkasaan. Vielä pari kertaa juostuaan pyökin ja heinäkasan välin peitsi tukevasti rautahansikkaissaan, hän nouti ratsun ja aloitti harjoittelun ratsuin. Pahaksi onneksi aseiden kalskeelle erityisen herkistyneet vieraat heräsivät hekin sangen varhain ja katselivat uteliaina talon ikkunasta Artelluksen epätoivoista harjoittelua ratsuin.
-Arvon kreivi, saanen oikaista muutamia näkyvimpiä virheitänne ja ohjata teidän oikean peitseilyn tielle.
-Te, olen heti valmis ... ja sitäpaitsi, tarvitsen jonkinverran tasoitusta, koska on niin kovin pitkä aika viimekertaisesta peitsikisailustani.
-Tästä talosta poistuu ainoastaan kaksi ritaria barbaarien taisteluun kaukana täältä. Te olette esi-isienne mailla silloin, kun peitsemme purevat barbaarikansan luisevia ja nälkiintyneitä ruumiita.
-Alas, te halpa ritari, miekkani odottaa!
-Tarkoititte kai, peitsenne odottaa, minä tulen.
Von Franz hypähti avonaisesta ikkunasta alas ällistäen kreivin täydellisesti ja paljasti kalpansa.
-Kalpa pyyhkii, kalpa pyyhkii!
Viimeeksimainittu repliikki oli hyvin onnahtava, jo siksi, että kalpa ei vielä pyyhkinyt ja siksi, että se osoitti huonoa makua ritarilta huutaa sotahuutoa kuin barbaari. Siitä äkämistyneenä von Franz ei miekkaillut taiteen sääntöjen mukaan, vaan lävisti muitta mutkitta kreivi Artelluksen möhkälemäisen ja punakan, haarniskattoman ruumiin, riisui hänen rautahansikkaansa ja pujotti ne miekkansa kahvaan.
-Nopeasti, ottakaamme jo valitsemamme hevoset ja kiiruhtakaamme täältä nopeasti, hänellä on varmaankin palvelijoita, jotka ovattähän aikaan askareissaan ja voivat hälyttää miekkamiehet, jousimiehet, jalkajousimiehet, peitsimiehet -sekä mahdolliset ratsu-miekka-peitsi -miehet.
Ritarit kiiruhtivat aitaukseen, jossa heille jo varatut jalot hevosyksilöt olivat koeajoa varten satuloituina ja tankattuina heinillä ja lähdevedellä. Sieltä von Franz löysi tammansa, joka hirnui taputettaessa; löytyipä myös Perche-ori, jolla oli paksu vartalo ja joka sitäpaitsi näytti kömpelöltä. Niin ritarit karauttivat tiehensä ja saivat, kuten von Franz oli viisaasti arvellutkin, ratsu-miekka-peitsi -miehet peräänsä; palvelijat olivat siis löytäneet kreivin, tietenkin kuolleena ja todistuskyvyttömänä. Takaa ajajat olivat hyviä hevosmiehiä, mutta heillä ei valitettavasti ollut haarniskoja taikka muita suojuksia. Eräskin heistä oli vallan avopäin ja paidatta.
-Pysähtykäämme, ritarikunniamme nimessä ja ottakaamme heidät vastaan purevin kalvoin ja verenhakuisin peitsin.
-Taas oikeassa, ritari Zaar de Castello, niin teemme ja viimeiseen hengenvetoon kalpa heilukoon, ainakin minulla, koska koskaan kukaan ei saata täysin toiseen luottaa.
-Tunnette rohkeuteni monista yhteisistä taisteluistamme, siis, epäilys pois ja rohkeana piesköön miekkani lähestyviä halpa-arvoisia alustalaistilallisia.
-Hei te kaksi ritaria, hei, tulemme rauhan merkeissä!
Ritarit, nuo paljon kokeneet ja paljon nähneet, epäilivät sotajuonen kätkeytyvän tuon reippaan ja rehellisen nuorukaisen äänen taakse.
-Hämäätte meitä vain, tarttukaa kalpaanne, kurjat!
-Ei, me emme hämää, olemme tavattoman kiitollisia siitä, että surmasitte pahan lääninvasallin ja veronkirskurin.
Zaar de Castello katseli kotvan kivikkoiseen maahan ja pohdiskeli.
-Kysyn teiltä, arvon tilalliset, onko mielessänne koskaan itänyt toivo ritariudesta?
Paidaton vastasi tunkien miekkaansa huotraan.
-Se on unelma, mutta mitä ritariudella on tekemistä tämän konfliktin kanssa - ja vielä paremmin, mitä miten se voisi liittyä meihin, tilallisiin?
Zaar de Castello näki suunnitelmansa toteutuvan, huolimatta toteuttajien sivistymättömyydestä.
-Kuten näette, meitä on nyt kaksi ja kuten tiedätte, meitä, ritareita on ollut alunperin kolme.
Paidaton alkoi tulla uteliaaksi.
-Jos teitä nyt on vain kaksi, on se vain helpotus ja se edistää asioitanne monessa suhteessa.
-Aivan väärin, lukumäärän täytyy olla kolme, sillä se on määrä, joka on kirjoitettu jo kauan sitten taistelusopimukseen, ja jonka Dumas tulee sisällyttämään soturiasetelmaansa. Ajatelkaa jos kaikista pikkuryhmistä, jotka saapuvat kohtauspaikkaan, puuttuisi kaksi tai useampiakin ritareita, miten ratkaisevasti se vaikuttaisi taistelujen lopputulokseen.
Paidaton kuiskutteli tovereilleen ja näytti yhä kiinnostuneemmalta, sillä hän kuuli nyt ensimmäistä kertaa, että Dumas-jumala oli kirjoittanut tulevaisuudenkin valmiiksi, ja se seikka kiinnosti häntä tavattomasti. Kuitenkaan hän ei aikonut tässäkään kohden kurottaa säkin suuta ulommas. Zaar de Castello kuvitteli taas mielessään kaikkien ajattelevan Zaar de Castellon tapaan, mikä on tyypillistä sodan ja melskeen ammattilaisille. Hänestä näytti lähes ilmeiseltä välittömältä riskiltä tilanteessa se mahdollisuus, että kaikesta näennäisvaikutelmasta huolimatta olivat paidattomat aikeissa surmata takaa-ajettavansa. Paidattomain puhemies tuijotti kavennein silmin puolestaan ritareita kysyen.
-Siis mitä tarkoitatte tällä esittelyllä?
-Tarvitsemme ritarin, joka on urhea ja peloton, joka ei koskaan peräänny ja joka kylpee kunniassa ja loistossa urotekojensa tähden.
-Siis joku meistä uustilallisista?
-Niinkin voi sen käsittää, mutta teidän on otettava huomioon se, että emme tiedä, kuka teistä on kyllin rohkea ja kyllin taitava?
Paidaton huudahti.
-Sen ratkaisemme me uustilalliset keskenämme miekoin sekä talikoin.
Von Franz oli katsellut hyörinää kiinnostuneena ja yllättyneenä Zaar de Castellon erikoisesta sotajuonesta. Vaikkakin se oli täysin vastaan hänen henkilökohtaista käsitystään asioiden järjestyksestä ja varsinkin kunnia-käsitteen loukkaamattomuudesta; hän ihaili tätä tapahtumaa älyllisesti.
-Taistelkaatte, se on yhtä kuin hakemus ja suositus.
-Niin veljet, kuka maistaa miekkaani!
-Kuka janoaa hankoni piikkejä!
-Neuvotelkaamme, inhimillisyys on korkein arvo!
-Ei koskaan, pois tieltäni maalarin aikamiespoika!
-Hoo!
Paidattomat mittelivät moninaisia aseitaan. Yksi toisensa perään he putoilivat satulasta ja ritarit katselivat tyytyväisinä, kuinka tilallisten määrä väheni ja leskien määrä nousi. Viimein ainoastaan paidattomain puhemies istui ratsunsa selässä tantereella.
-Miksi taistelitte niin kiivaasti, saadaksenne ritarinarvon vai?
-Vapautuakseni veroista, ja lähinnä veloistani näille vainajille, ja sille lääninvasallivainajalle siellä talossa, josta te poistuitte jokin aika sitten.
-Ette siis ritarinarvon vuoksi?
-En toki, nyt hallitsen koko seutua yksin ja minusta tulee uusi lääninvasalli. Kuolleet sankarit eivät juurikaan nauti saavutetuista voitoista, tai ota vastaan kunnianosoituksia.
-Koska aivonne ovat kuin miekkani terä, hallitkaa edelleen seutuanne ja lääniänne, me emme toteuta suunnitelmamme toista vaihetta.
Paidaton oli jo käsittänyt, että ei ollut olemassa toista vaihetta ilman ensimmäistä - ja erityisesti sen, että toiseen vaiheeseen ehtineet ja eläneet päätyivät monasti viimeiseen vaiheeseen, josta oli syytä välttyä jokaisessa mahdollisessa tapauksessa.
-Menkää rauhassa, te ritarit. On olemassa ihmiset jaloja tehtäviä varten, ja ihmiset, jotka vain yhden paikan- ja ajan lapsia...
Zaar de Castello oli ihmeissään, syy jonka vuoksi takaa-ajajat kukistuivat, olikin vallan toinen kuin hänen ajattelemansa ja olettamansa syy, puhtaasti ekonominen kysymyshän se oli paidattomalle lopulta ollutkin. Toisaalta oli ritarilelämässä riskinsä, mutta niinpä oli ollut myös Artelluksen viheliäisessä elämässä, jota paidaton ei ehkä vielä täysin oivaltanut.
-Tule von Franz, menkäämme nyt eteenpäin ja koettakaamme ehtiä kohtauspaikkaan ajoissa.
-Vaikka säälini on syvä jälkeenjääneitä leskiä kohtaan, niin suorikaamme matkaan ja unohtakaamme kaikki, mitä olemme nähneet tässä maakunnassa ja kuulleet.
Ritarien pulma, mistä saada kolmas ritari, oli yhä olemassa. Eräänä ratkaisuna von Franz oli esittänyt, että hän vastasi tiukan paikan tullen kahta ritaria, mutta kuninkaalle ei tämä selitys pätisi. He olivat ratsastaneet päiväkausia, yöpyneet milloin missäkin, linnoissa ja majataloissa. Zaar de Castello oli puolestaan ehdottanut ensimmäisen vastaanratsastavan ritarin palkkaamista ja esittämistä myöhemmin kuninkaalle.
He eivät tavanneet ainoatakaan, näillä seuduilla vallitsi vain nälkä ja rauha.
-Zaar de Castello, olen pohtinut asioita ja tullut siihen tulokseen, että menemme ja kysymme asiaa tuntemaltamme lääninvasallilta, von Anti-Herolta.
-Sen teemme, matkaan uljas ratsuni!
Von Anti-Hero asui komeassa linnassaan jyrkällä vuorenrinteellä. Hän oli aikanaan suositellut heitä molempia aseenkantajiksi, sittemmin heidät lyötiin ritareiksi hänen kättensä kautta. Häneltä he olivat saaneet ehkä eniten vaikutteita jatietopuoista koulutusta. Hän varmaan avustaisi tässä heidän nykyisessä pulmassaankin. Päiviä myöhemmin he lopulta saapuivat linnaan. Von Anti-Hero otti heidät vieraanvaraisesti vastaan, jo siksikin, että he olivat läänittömiä ja linnattomia, taistelulle omistautuneita ritareita.
-Terve, te sankarit, te tuhanten babaarein surmat, te jumalaiset miekkapaholaiset, olkaat tervetuleet linnanröttelööni ja nauttikaatte vaivaisten palvelijoideni mitättömästä avusta ja syökäät pilaantuneita ruokiani, muistaen että olette vierainani tänä ihanana päivänä.
-Olemme heikot taistelussa, mutta silti yrittäkäämme kiitollisin ja nöyrin mielin nauttia suuremmoisista vieraanvaraisuutenne mukanaantuomista eduista.
-Missä on urhea sisarentyttäreniveljenpoika?
-Von Greuz ... hän on esi-isiensä luona, kiivaan taistelunsa jälkeen.
-Hän taisteli varmaankin suunnatonta ylivoimaa vastaan ja kaatui vasta useiden tuntien epätoivoisen ja sankarillisen mittelyn jälkeen?
-Juuri niin se tapahtui. Hän joutui taisteluun erittäin petollisen ja paljon melskeitä nähneen ritarin kanssa, joka ei todella tuntenut edes, avausta. Voitteko te, arvoisa linnanherra, von Anti-Hero, oppi-isämme ja sivistyksellinen neuvonantajamme, sitä lainkaan käsittää?
-Voi minun sankarillista sisarentyttäreniveljenpoikaa, kuinka hän loppujenlopuksi menehtyi, verenvuotoonko?
-Ei, raivoissaan ja taistelun huumaamana hän aivan vahingossa lävisti vastustajansa sijasta seinän.
-Seinän?
-Niin, seinän, mutta uhmaten varmaa tuhoa hän sankaruutensa osoittaen koetti verissään kiskoa kalpaansa seinästä, siinä kuitenkaan onnistumatta, koska oli niin suurella voimalla seinän lävistänytkin.
-Mitä vastustaja teki?
-Hän, tuntematta hienovaraisuutta, lävisti pelottoman ja todellisen ritarin, von Greuzin, teidän miltei verisukulaisenne, sisarennetyttärenveljenpojan, kylmästi ja häikäilemättömästi.
-Kuinka vastustajan loppujenlopuksi kävi?
-Hän on nyt korppien ja petoeläinten ruokana talonsa takana.
-Annan trubaduurini hetimmiten tehdä sankarilaulun sankarista, jonka nimi on, ... hm ritari peloton ja nuhteeton.
-Niin on hyvä.
-Trubaduuri!
-Niin armollinen teidän korkeutenne ja ylhäisyytenne, von AntiHero, lääninvasalli ja kuninkaan alamainen.
-Alamainen, alamainen ... te, te teette heti ballaadin ritari pelottomasta ja nuhteettomasta, toisinsanoen, minun läheisetä sukulaisestani, von Greuzista.
-Teidän korkea-arvoisuutenne ja ylhäisyytenne, von Anti-Hero, lääninvasalli ja kuninkaan läheinen alamainen, huomenaamulla soi luuttuni juuri pyytämäänne säveltä.
Anti-Hero jupisi itsekseen jotakin läheisyydestä ja alamaisuudesta, mutta ritaritavan mukaisesti viittasi trubaduurin äkeästi luotaan. Ritarukset asettuivat levolle pikku kammioihin, joiden seinillä taulut kertoivat linnanhallitsijoiden suvusta; ne riippuivat tummina ja kuolleen näköisinä. Aamulla he selvittäisivät asiansa ja kuuntelisivat trubaduurin valheellista ballaadia ritariystävänsä viimeisistä hetkistä. Zaar de Castello ei saanut unta rautaisessa kotelossaan, vaan se hiotti entistä enemmän. Kuitenkin aamu salli hänen nousta käyskentelemään linnan vallituksella. Yksinäinen vartiomies seisoi valppaana tuijottaen rotkoon - sieltä piti vihollisten tuleman -milloin, se oli vihollisten asia.
-Tuoltako vihollisjoukko tulee?
-Armollinen ritari, ei tule.
-Ei tule ... miksi te sitten tuijotatte rotkoon?
-He tulevat vielä jonakin päivänä.
-??? mutta juurihan sanoitte, ettei sieltä ketään tule?
-En vain henkilökohtaisesti usko niin käyvän.
-Mutta miksi sitten vartioida, jos tekään ette pidä sitä mahdollisena, ja olettehan te ammattimies tuijotettuanne tuonne kymmeniä vuosia...
-Jo satoja vuosia sitten ennustaja sen sanoi.
-Mutta eihän silloin ollut vielä edes linnaakaan?
-Ei ollut, armollinen ritari, mutta tuolta ennustaja sanoi vihollisen tulevan.
-Typerys, näettehän, ettei mikään muu olento kuin kauris voi kiivetä tuollaista jyrkännettä ylös tänne turvalliseen linnaan.
-Mutta nyt sieltä kuitenkin kiipeää jousimiehiä ja jalkajousimiehiä ja keihäsmiehiä.
-Kaksinkertainen typerys, tehkää hälytys!
-HÄLYYTYS+HÄTÄTILA LINNASSA!
-Oikein, nyt ryhdymme valmistelemaan torjuntaa heidän tänne tunkeutumisensa estäimiseksi.
Ennustaja oli sanonut, että tunkeutuja kohtaisi ankaraa vastarintaa, ja yritys olisi heille hyvin vaikea, ja kävisi myös hyvin kalliiksi. Siksi koko linna vilisi äkkiä jousimiehiä, piekeittäjiä, keihäsmiehiä jotka valmistautuivat vastaanottamaan kauan odotetun, ja kauan sitten ennustetun vihollisen. heidän rytmillinen junttalaulunsa kaikui kumeana muurin juurella, jossa muurinsärkijäryhmä ja etummainen tulenjohto valmistautuivat sekä murtamaan muuria että tunkeutumaan pihalle ja lamauttamaan linnan johdon ja taistelijain välisen yhteyden. Von Franz oli hänkin herännyt ja rientänyt tulenjohtopaikalle, jossa Zaar de Castello jo johtikin jousimiehiä ja pienkaatajaryhmää.
-Ritarukseni, kuinka tilanne on luisunut tällaiseksi ja kuinka mahdamme tästä selvitä voittajana ja ehtiä kuninkaan kohtauspaikkaan?
-Älä siitä huolehdi, von Franz, kohtaushetki oli jo eilen, sillä vihollinen, joka tunkeutuu linnaan, on kuninkaan ritarisotajoukkoa.
-Jos niin on, ei meillä ole hätää eikä päivää kohtaukseen, vaan henkemme säilyminen on tärkeää nyt ja pelastus tästä surmanloukusta.
Pienkaatajaryhmä täytti astioitaan ja jousimiehet suuntasivat nuolisade-iskun vihollisen muurinmurtoryhmään. Tiedettiin jo, että tunketutujat olivat kuninkaan koottuja sotajoukkoja - ritareita kiipeili kallioilla ja muureilla. Heidät tungettiin kuitenkin jatkuvasti takaisin ja heidän toiveensa vallata linna yhdessä yössä ja yhdessä päivässä näytti vähintäänkin epätodennäköiseltä. Zaar de Castello johti nuolisadetta aina oikeisiin kohtiin ja pikeä ei säästelty. Kuitenkin muurinmurtajat onnistuivat lopulta yrityksessään ja puhkaisivat muuriin murtajanmentävän aukon. Pian kuninkaan ritariarmeija tunkeutui sisään aukosta ja välittämättä vähääkään sinänsä panssarille vaarattomista nuolista, se järjestäytyi ja alkoi marssin kohti päärakennusta ja hevostallia. Zaar de Castello keksi kuitenkin oivallisen vastaiskun, hän huusi niin kovaa kuin vain jaksoi kuuluisan "katsokaa ylös"-huutonsa:
-Katsokaa ylös!
Ja niin piki virtasi silmikkojen rakosista sisään, puolustajat kaasivat kaiken pien muurin reunalta alas järjestäytyneeseen ja avonaiseen silmikkoparaatiin. Linnan jalkajousimiehet ja keihäsmiehet antoivat oman panoksensa - lähinnä nuolia ja keihäitä, koska panokset olivat tuossa historian vaiheessa vielä tuntemattomia, kuten keuhkotkin. Ratkottavia ongelmia riitti yhä, sillä periaatteessa Zaar de Castello ja von Franz olivat vihollisen puolella, ja toisaalta muuriin murrettusta aukosta tungeksi yhä enemmän ja enemmän ritareita. Pikeä ei enää ollut ja nuolet olivat katkeilleet rautapaitoihin.
-Seis, puhun rauhan nimissä!
Zaar de Castello puhui hyökkääjille ja seisoi muurin harjanteella uljaana ja kirkastettuna.
-Te, jotka vierailette juuri tässä linnanröttelössä ja armollisesti olette suostuneet astumaan tähän matalaan majaan loistavine kromattuine haarmiskoinenne olkaat tervetulleet!
Hyökkääjät katselivat äimistyneinä puhujaa; hänen tätyi olla vähintään seonnut ja kun näytti ilmeiseltä, että hän aikoi jatkaa puhettaan, eikä ainoatakaan nuolta ammuttu, he kaikki kuuntelivat Zaar de Castellon vuodatusta.
-Te ikiaikojen urhot, sankariudesta siinneet ja kunniaan vihityt, kysyn teiltä, oletteko täysin tietoisia siitä, saatteko lainkaan oikeanarvoista palkkiota uroteoistanne kuninkaaltanne, sillä katsokaat: naistenhurmaaja hurmaa naisen ja saa palkkion, kuningas hallitsee, hyvin taikka huonosti, mutta saa pääsääntöisesti kultaa ja kunniaa - teidänkin kunnianne. Talonpoika viljelee ja saa palkkion. Metsästäjä metsästää ja saa palkkion, muutoin hän ei ole metsästäjä. Kuunnelkaa minua te harhautetut, saatteko te uroteoistanne oivan ja tekojanne vastaavan palkkion. Ei teidän nimenne tule kirjastoihin jollette ole kuninkaallista sukua ja jos tuleekin, niin se on vain nimi, te nautitte samaa kehnoa ruokaa vanhoina kuin barbaarit. Siis, menkää ja kysykää palkkiotanne kuninkaaltanne taikka taistelunne johtajalta, sillä paljon täytyy teidän saaman. Kohotkoot rikkautenne tekojenne mukaan pilviin.
Puhe vaikutti välittömästi siten, että ritarit lävistivät kärkiryhmänsä johtajan, mutta muuten he eivät reagoineet. Siksi Zaar de Castello käytti käskijän ääntään, voimallisesti ja väkevästi.
-Te urhot, menkää sotapäällikkönne luo ja kysykää, missä on palkkiomme ja kunniamme. Kiipelemme vuorilla turhaan, emme saa mitään!
Zaar de Castello lupasi vähemmällä käskijän äänellään ritarijoukolle von Anti-Heron, koska jokainen taistelu on aina jotekin syytä voittaa, vaikka niissä muutoin paljossa häviäisikin. Osa joukosta meni päärakennukseen, josta he raahasivat muassaan von Anti-Heroa, joka kritisoi tästä Zaar de Castelloa huudahtelemalla lauseita, joiden paikalle sarjakuvantekijät piirtävät puhekupliin ankkureita ja kettinkejä. Saaliineen ritarijoukko tunkeutui samasta aukosta mistä oli tullutkin. Zaar de Castello oli jälleen onnistunut. Hyökkääjät jättivät linnan rauhaan. Linnan ulkopuolella kuningas huomasi sotureidensa muuttuneen mielialan ja hänen oli, tietenkin, tehtävä kompromissi ja luvattava seuraavasta linnasta joukoilleen kaikki. Matkan aikana kyllä karisisivat heidän turhat luulonsa. Jäljellejääneet kaksi ruskeahaarniskaista ritaria jäivät ylimmiksi sotapäälliköiksi linnaan. Toinen heistä kuoli sepelvaltimontukokseen seuraavana vuonna ja toinen eli onnellisena yhdeksän pitkää vuotta, kunnes nai erään Kreivin ainoan ja hemmotellun tyttären. Trubaduuri teki laulun Zaar de Castellosta, joka kuunteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen, niin kauan kun eli. Se kuului näin.
Zaar de Castello, tuo sankari, urho
Zaar de Castello, tuo
sankari, urho
Hän oli ylevä, viisas mies
Hän oli
ylevä, viisas mies
(luuttusoolo)
Nlin ylevä, viisas mie-ee-ees
Niin ajat muuttuivat ja tavat sen mukana. Ruskeahaarniskaiset ritarit "kolmekymmentä vuotta myöhemmin" ei rautapaita enää ollut sankareiden asu, vain jotkut suurten ja mahtavain valtakuntain suurhallitsijat käyttivät enää niitä. Zaar de Castello jää historiaan ritarina, joka tiesi sen, mitä piti ritarin tietää,kuten "älä kiirehdi, jollet tiedä sinua kaivattavan". Sillä jos tiedät sinua kaivattavan, voi kysyä, milloin? Ja jos tietää milloin, voi jo kysyä, miksi? Ja aina olisi tiedettävä, kuka on, sillä tässä suhteessa tietämättömät ovat, tavallisimmin, kuolleita sankareita.