Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Pannaanpas tähän hieman ensin jonkinlaista johdannontynkää, joka on jo oletusarvoisesti kaikesta merkityksellisyydestä tyhjää. Eräänlaisia tautologioita täynnänsä siis. Kentaurit juoksevat pitkin Jyväskylän Kauppakatua ja filosofit istuvat Polsussa ryyppäämässä ja viisastelemassa. Sanovat syvämietteisiä, kuten tuijottaessaan edessään olevaa olutkolpakkoa: On niin hyvä ottaa kun on mistä ottaa! No niin. Tein aikanaan Jyväskylässä paljonkin piirroksia Rothring -kynällä ensin verstaalla, ja sittemmin monissa eri työpaikoissa. Eräs hölmö lappalaisopiskelija antoi ensi virikkeen tällaisen kynän käyttöön, ja sitteemmin siitä tuli yliopistolle vakiokamaa, ja aivan puhtain poliittisin perustein yhteiskuntapolitiikan laitokselle. En minä sille kateellinen ole. Rothring -kynä oli sangen altis kuivumaan ja tukkeutumaan, joten piirtely sillä jäi vähitellen pois. Nämä kynät olivat myös varsin hinnakkaita. Vuonna 2006 ostin kaupasta Trust 400-V2 Wirelesss Tablet -piirtolevyn, ja kokeilin sitä ensin windowsissa, ja hieman myöhemmin myös linuxissa, jossa viimeksimainitussa se toimi parhaiten, ja erityisesti Kubuntu 5.10 -käyttöjärjestelmässä. Nämä tällaiset piirtolevysysteemit eivät ole läheskään samaa tasoa kuin Rothring -kynä, jolla tuotin aikanaan ne kaikkein makeimmat piirrokseni. Voihan tietenkin olla, että olen jo melkoisesti kulahtanut parhaista päivistäni, ja piirrosten laadun heikkeneminen johtuisi siitä. Niin se varmaankin on. Kyllä. Sähkökynällä piirtäminen on varsin nurinkurista: valmistuvaa kuvaa seurataan näyttöruudulta, ja käden ohjaus tapahtuu tavallaan sokeasti. Tämä tuottaa epävarmaa viivaa, mutta kaikkea ei voi saada. No, vassokuu nyt kuitenkin, ja haistakaa samalla paska koko torvisoittokunta. Haistakaa samalla myös sille toisellekin jalalle.
Olen tässä saattanut uuteen elämään piirrokseni Voin pelastaa maailman. Alkuperäinen kuva on valitettavasti kadonnut aikojen saatossa, mutta kyllä tämä nyt tähän piirtämäni kuva vastaa suunilleen aivoissani olevaa muistijälkeä, ja esittää henkilöä, joka uskoo ja sanoo voivansa pelastaa maailman.
Olen toki tehnyt aiheesta joitakin kuvia, kuten ylläolevan ”pelastuskuvan. Tämä nimenomainen kuva on erittäin ajankohtainen juuri nyt, kun odotettavissa on jonkinsortin ekokatastrofi kun maapallon keskilämötila nousee, ja pyörremyrskyt tulevat voimakkaammiksi, ja aavikoituminen lisääntyy – ja pohjavedestä tulee yhtä arvokasta kuin kulta. Vaikka voihan siinä käydä toisinkin, ja tänne tulee jääkausi, ja puolentoista kilometrin mannerjää peittää nämä armaat, mutta niin kusiset kunnaat. Sanalla sanoen: kun kaikki menee päin helvettiä. Ylläoleva piirros on raapusteltu 2.4.2006, ja se eroaa ainakin siinä alkuperäisestä Rothring-piirroksestani, että tässä kuvassa kyseessä on nuori poika, eikä irstaanoloinen, vanha mies, kuten kadonneessa, alkuperäisessä kuvassa. Mutta eihän tämä haittaa, sillä ainahan nuorella pojalla on paremmat mahdollisuudet onnistua maailman pelastamisessa, koska ikää on vasta vähän, ja ymmärrystä ja ennakkoluuloja vieläkin vähemmän, ja apinan raivoa vaikka muille jakaa. Ja voihan minkä tahansa maailman pelastaa ainakin teoriassa, olipa se siten olemassa in actu, tai in potenti. Nämä hienot lainasanat tarkoittavat sitä, että jollei joku ole jollakin tavoin todistettavasti olemassa, ja mitattavissa tässä maailmassamme, niin se voi olla olemassa silti mahdollisuutena, ja ihan huvikseen olla olemassa jossakin toisessa maailmassa. oletetaan nyt kuitenkin, että maailmalla tarkoitettaisiin jotakin, joka olisi jollakin järjellisyydellä mitattuna järkevä. Ettei tarvitsisi sanoa kuten eräs vanhankansan mies: Ei tuollaista voi olla olemassakaan!
Tämä piirtämäni kuva ei ole alkuperäinen, mutta poimin sen aiheen, tavallaan, muistini lokeroista, ja taas käytin apunani Trustin mainiota piirtolevyä. Tämäkin on raapustettu 2.4.2006. Mutta asiaan. Jotta voisitte ymmärtää seuraavan piirroksen syntyhistoriaa, täytynee selvittää muutamia asioita. Lapsuuteni ajan sunnuntaiset radio-ohjelmat olivat tulvillaan etupäässä harrasta musiikkia, ja monien musiikkikappaleiden tekijänä oli Armas Maasalo – niminen henkilö. Varsinkin sunnuntaiaamuisin. Tämän sanottiin säveltäneen sitä ja tätä, mutta kukaan ei koskaan selittänyt, mitä se säveltäminen oikeastaan tarkoittaa, ja miten siinä tehdään sitä sävellystyötä. Rivien välistä annettiin tosin ymmärtää, että tämä oli sitä parempaa musiikkia, ja Lauantain toivotut olivat noihin aikoihin etupäässä juuri tätä laatua. Toivottujen lopuksi esitettiin aina pari iskelmää. Vuosia myöhemminkään radiosta ei kuullut juuri lainkaan populaarimusiikkia, ja ainut keino kuulla sitä oli hankkia sellainen matkaradio, jossa oli pitkät ja puolipitkät aaltoalueet, joilla tavoitti merirosvoradioiden lähetykset. Esimerkiksi Tanskan rannikolla olevasta laivasta saattoi napata ihan kelvollista lähetystä. Metsäradio ei juurikaan kiinnostanut, sillä se oli sitä polkkaa ja jenkkaa, ja mwtsien miesten urinoita ja jorinoita. Makseltiin sotakorvauksia, ja sitä varten piti panna oikein urakalla metsiä nurin, ja metsäsotureille piti olla ihan oma ohjelmansa, jotta jaksaisivat laulattaa pokaa, ja panna pöllit pyörimään. Lapsena otaksuin, että radiossa kaikuneissa sinfonioissa ja kirkkomusiikissa tuskin oli kyse hiekan lapioinnista tai telinevoimistelusta – ja arvelin, että Armas Maasalo ei ollut todennäköisesti ainakaan suomalainen ilmavoimistelija - jonka muistelmat ”Suomalaisen ilmavoimistelijan seikkailuja” luin muistaakseni vasta 80-luvulla. Mutta asiaan. Vuosia myöhemmin radion musiikkitarjonta oli jo paljon laajempaa, ja silloin mietin uudelleen tätä Maasalon tapausta, mutta nyt humoristin näkökulmasta. Armas Maasalo saattoi siis ansiotyökseen tehdä muutakin kuin värkätä sävellyksiä. Tarkoitan että hän saattoi hyvinkin tehdä leipätyökseen jotakin konkreettista. Mättää lietettä lantalaan? Miksei hän olisi aivan hyvin voinut olla esimerkiksi sianhoitaja? Tässä piirroksessani Armas Maasalo seisoo sikojen keskellä, ja reportteri kysyy tältä, mitä tämä tekee ihan oikeasti työkseen, siis säveltämisen ohella, johon Armas Maasalo vastaa: Oikeastaan olen sianhoitaja, varsinaisesti.
Myöhemmin törmäsin Maasaloon ollessani töissä Rautavaaralla pari vuotta. Maasalo oli kuulemma ollut pikkulapsena hyvin lyhyen ajan paikkakunnalla, ja niinpä rautavaaraiset pitivät Maasaloa ihan omana poikanaan, ja olivat painattaneet CD -levyn, jossa oli Maasalon musiikkia. Ajatelkaa: kokonainen pieni huone puolillaan levyjä, joita kukaan ei ostanut! Se on sellaista näissä syrjäseutujen kunnissa.
Piirroksessani Pojat kävelyllä on joukko muinaisen Moision mielisairaalan potilaita ulkosalla kävelyllä, ja he kaikki näyttävät ihan omilta itsiltään, ja hyvin persoonallisilta. Sairaala sijaitsi ainakin ennen lähellä Mikkelin kaupunkia, ja se sijaitsee nykyään paljon lähempänä kaikkea mahdollista, koska vanheimmiten kaikki mittasuhteet kutistuvat. Moision sairaalaa nyt tuskin on enää olemassakaan?
Aivan sattumoisin löysin tässä päivänä muutamana videon, jossa oli kuvannut tätä mainittua pojat kävelyllä -piirrosta, jossa esiintyy Tarmo. Hän ei tosin ollut koskaan Moision sairaalassa, vaan rauhassa. Videolla oli myös piirros Tarmo-poikaa pelon kourissa. Olin nämä jo melkein unohtanut. Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa Moision sairaalaan mielisairaanhoitoharjoittelijahaastatteluun, ja vastaani käveli lyhyenläntä, mustatukkainen, ja pienikokoinen pistäväsilmäinen mies, joka oitis kysymään minulta: Tiedätkös sinä kuka minä oikeastaan olenkaan? Johon oli aivan pakko vastata, etten tiennyt, ja melkein samantien miekkonen vastasikin oman kysymykseensä: Olen Fantom Mustanaamio! Että sellaisia sattumuksia. No, jokainenhan voi olla oman elämänsä Fantom. On varmaankin olemassa maailmoiota, joissa ihan jokainen voi olla Pohjoisen pallonpuoliskon paras illusionisti.
Jos teet vertailuja alkuperäiseen piirrokseen, johon olen antanut linkin, huomaat, että tässä esittämäni kuva ei todellakaan ole aivan täsmälleen sellainen kuin se aikanaan oli. Kuvan idea lienee kuitenkin aivan kelvollisesti esitetty, vaikka kuvaakin lähes vähä-älyistä Tarmoa, jolla ei ole enää sitä munaa, joka hänellä alunperin oli. Kuva on luotu linuxissa Trust Wireless Tablet -piirtolevyllä. Näistä puutteistaan huolimatta kuvan nimi on edelleenkin Tarmo-poika pelon kourissa, ja aikanaan kuva oli värillinen.
Huomaa, että Tarmon kasvojen suhteet on tahallisesti vääristetty, jotta tuska tulisi paremmin esille – olipa se sitten laadultaan mitä tahansa, siis se tuska. Jostakin syystä ihminen, jonka silmät ovat lähekkäin toisiaan, näyttää aina kärsivän, ja huulten turpeus lisää pelokkuuden vaikutelmaa. Tarmon silmät ovat tässä kuvassa melkein samanlaiset kuin Backmannilla, siis sillä, joka vei sen kuuluisan lapun keskustapuolueen kokoukseen, jossa erotettiin puolueen naispuheenjohtaja. Siis sen saman naikkosen, jolle faksit tulivat pyytämättä ja yllätyksenä. Tarmon ilme muistuttaa myös Bill Clintonin ilmettä, kun tämnä koetti vakuuttaa television katsojille, ettei ole ollut tekemisissä Miss Levinskyn kanssa. Klikkaa tästä kuunnellaksesi Bill Clintonin tekemäni Lavinskitunnustus (AAC -formaatissa). Mutta ei siinä vielä kaikki: Klikkaa tästä kuunnellaksesi Jukka Puotilan ja Kankaanniemen Lavinskitunnustus (AAC -formaatissa). Mutta asiaan, eli kuvaan. No,Tarmohan voisi (tietyin silmin katsottuna) näyttää jopa tuumivalta, ja koska hänen esikuvansa oli mielisairas, on lääkitys nyt kerrankin kohdallaan. Oikea Tarmo (siis tämän piirroksessa esitetyn Vale-Tarmon esikuva) vietti melkein koko elämänsä mielisairaalassa, ja hän oli ensimmäinen koskaan näkemäni sukupuolisesti poikkeava ihminen. Hän kutoi mm. pitsiä ja käytti hajuvettä, ja puhui kimeällä äänellä. Kun Tarmon oma kotomielisairaala lakkautettiin, hän ei kestänyt uusia olosuhteita kuin pari vuotta, ja teki itsemurhan.
Televisiossa oli aikanaan matkailumainos, jossa iloinen musta mies hymyili leveästi, ja heilutti kättään laajassa kaaressa, ja sanoi jotakuinkin tähän tapaan: zzzambo! Piirsin tällöinkin kuvan kyseisestä iloisesta mustasta miehestä, ja erityisesti päätin keskittyä hänen iloisiin kasvoihinsa, jotka paljastavat samalla sen älyllisen tason jossa liikutaan. Milloin ollaan kylän kekellä kasvavan puun alla juomassa poikien kanssa hirssiviinaa, ja milloin taas kaupungissa hankkimassa immuunikatotautia. Aina iloisina ja aina tanssiin valmiina. Koska jokainen piirros kuvastaa piirtäjän omaa, sisäistä sielunmaisemaa, ei minua voi syyttää ainakaan syrjinnästä.
Onnistuin hankkimaan tv-mainoksen Zzzambon kuvan, mutta ääntä en. Afrikassa tuskin löytyy turistikeskusten liepeiltä tällaisia iloisesti huiskuttavia mustia miehiä, jotka sanovat remakasti kaikille ohikulkijoille: zzzambo.