Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland
Ennen asiat olivat eri lailla kuin ne ovat nyt. Oli vain kettupoikia, jotka metsästivät metsistä villejä kettuja. Se ei ole ollenkaan helppoa, sillä ketuilla on tässä kisassa aina mahdollisuus selviytyä, ja ovelimmat niistä ovatkin jääneet jatkamaan kettujen sukua. Tarhattu kettu on paljon huonommassa asemassa; vain aniharvat niistä pääsevät jatkamaan sukua, ja kaikki niistä joutuvat turkiksiksi. Ylläolevassa kuvassa voit nähdä kaksi noista muinaisajan kettupojista tulemassa metsältä, ketut olkapäällään, ja kenties myös ketunhäntä kainalossa. Jos itse menisin metsälle, en todennäköisesti saisi ainutakaan kettua, mutta se taas on kokonaan toinen juttu, kuten veriveljeni Veijo Riuhtoitjärvi sanoisi.
Vien teidät nytten nimittäin pienelle metsäretkelle, jonka aikana etenemme pitkin erääseen metsään tekemääni polkua. Kuvat olen napannut Sony Ericsson K600i - puhelimella, jossa oli 1.3 megapikselin kamera. Olen kaivanut sen ihan itse omalla lihasvoimallani. Tällä mainitulla puhelimella sain viimeinkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni luoda eräänlainen esittelevä kuvakavalkadi omasta polustani. On aivan eri asia puhua ihmisten kanssa puhelimessa, ja kertoa heille kaivaneensa metsään ojia ja lampia, kun näyttää kuvia niistä netissä, ja selostaa kunkin kuvan kohdalla siinä kuvattua yksityiskohtaa. Jokaisen täytyy, tietenkin, kulkea omia polkujaan, mutta vain aniharvat miehet ovat todella oman polkunsa tekijöitä ja kulkijoita. Vain harvat voivat sanoa tehneensä itse ne polut, joita tapaa kulkea. Minun tekemieni polkujen yhteismitta lienee hyvinkin lenkkipolun mittainen, ja jos itse juoksisin, se riittäisi minulle vallan hyvin. En kuitenkaan juokse, enkä muutoinkaan urheile, sillä minä en pidä urheilusta, enkä sen lieveilmiöistä - enkä varsinkaan nykyisestä, ammattimaisesta urheiluista. En seuraa urheilukilpailuja, ja minusta on samantekevää kuka häkkinen se missäkin voittaa. Enkä myöskään toljota viikkokausia jotakin typerää pallompomputtelua, kuten vaikkapa psykiatri andersson puheidensa mukaan tekee, enkä myöskään seuraa silmä kovana ralliautokilpailuja, joissa puolikasvuisiksi jääneet kylänpojat kurvailevat pitkin kyläteitä. Siis ne, jotka ovat aloittaneet mopolla kyläteitä päristelemällä, ja siirtyneet sitten jossakin vaiheessa isukin auton rattiin, jossa saadut ylinopeussakot ovat vain syventäneet luonnetta. En myöskään seuraa golfia, jossa jo itse golfkentän rakentaminen on edellyttänyt maaperän tappamista kahden metrin syvyyteen asti, ja ravitsevan ruokamullan kärräämistä pois, ja usein myös lähistön pohjaveden pilaamista, jotta herrat saisivat taas kerran herrastella. Monet ovat ne etelän herraskartanot, joiden peltojen ruokamulta on viety pois, ja tilalle on rakennettu golfkenttä. Mutta kannattaa vieläkin todeta, että ainakin minä voin ainakin sanoa tehneeni itse ne lenkkipolut, joita pitkin saattaisin juostakin, jos se muutoin kiinnostaisi, ja se, etten tekisi golfkenttää, vaikka osaisinkin. Tällä virtuaalisella metsäretkellä teillä ei ole käytettävissä minkäänlaisia tuttuja koordinaatteja, ja kaikesta vieraantunut nykypolvi ei taas saa näistä jutuista mitään irti – joten: menkäähän jo siitä, typerät lökkäpöksyt, imuttelemaan (ja varastamaan) musiikkia ja elokuvia, sillä senhän te jo osaattekin. Tietenkin minulla itselläni on hyvinkin selkeä käsitys siitä, missä mikäkin kuvauksen kohde metsässä sijaitsee, mutta kamera on aina tyhmä, eikä tajua juuri muuta kuin tallentaa sen, mikä sille näytetään. Tästä syystä, ja eräistä muistakin syistä johten, ihmisten valokuva-albumit ovat täynnä jokseenkin samantekeviä otoksia, joissa kuvataan yleensäkin ihmisiä seisomassa tai istumassa ryhmänä, hymyillen typerinä ja sanomassa muikku. Jos oikein tyhmästi kamerallaan osoittelee, ei lopulta itsekään tiedä, mitä on kuvannut, ja aina jää jotakin tärkeää kuvaamatta. Jos esimerkiksi kuvaan sinut etupuolelta, en voi koskaan ottamani kuvan perusteella tietää, millainen on takapuolesi. Tämä mainittu asia voi rassata todella paljon ihmistä, kuten veli venäläistä rassasi aikanaan se, että kuu näyttää meille aina saman puolen. Niinpä veli venäläisen suorastaan täytyi lähettää kauko-ohjattu avaruusalus kuvaamaan mainittu kuun takapuoli. Sittenpä oli sekin nähty, ja pilapiirtäjä, sekä laulajanäyttelijätanssija Kari Suomalainen sai kimmokkeen laatia oodin tieteelle: viisaaksi on ihminen tullut, ja jalommaksi, kun tietää, miltä näyttää kuun takapuoli -aamen! Mutta asia voi olla paljon komplisoidumpi. Kuvitelkaamme että kuvaisin sinua takaapäin, ja sinä näyttäisit sieltä katsottuna ihka oikeasti Jayne Mansfieldiltä, mutta edestäpäin olisitkin kuin Esa Pakarinen. Jos olisit nainen, se olisi aivan kauheaa, ja jos taas olisit mies, olisi se korkeintaan hupaisaa. Huomaamme, että kaikki on suhteellista, ja että totuus pakenee meitä! Eikä se ole aina niin hyvä tietääkään, mitä jää kuvaamatta. Liian läheltä kuvattuna kauneimmankin missin kasvot ovat kuin kraatereita täynnä oleva kuunmaisema, jossa kiemurtelee sankka ihomatojen armeija. Metsä on siitä ihmeellinen, että sitä voi kuvata miten läheltä tahansa, ja se ei näytä koskaan rumalta. Rumuus liittyykin siten aina ihmiseen ja hänen vajavaisuuteensa, ja voikin sanoa, että ihminen on, luonnossa liikkuessaan, ainut,mikä siellä on aidosti rumaa. Vähän niinkuin ruma amerikkalainen Irakissa, tai ruma (haiseva) juutalainen hönkimässä tankkeineen Libanoniin. Huomaamme, että heikäläisten täsmäaseet ovat erittäin siviilihakuisia, ja niiden erityiskohteena ovat YK:n sotilastarkkailijat, sekä, tietenkin, alaikäiset lapset. Mutta eteenpäin. Oletetaan vielä, että olet uhkea, ja sangen halukkaasti miehiin menevä nainen, ja vielä, että olet enemmän tai vähemmän onnellisesti naimisissa nykyisen kyrmyniskasi kanssa. Eräänä kauniina päivänä minä sitten näytän vainoharhaiselle miehellesi ottamaani kasvokuvaa sinusta, ja kerron ohimennen, että sinun takapuolessasi on, sivunmennen sanottuna, iso, ja sangen mielenkiintoinen luomi, ja navassasi on kiusallista nöyhtää, ja että kun sinua haistelee oiken läheltä, tuntee selvän etikan tuoksn. On varsin todennäköistä, että miehesi hyökkää kimppuuni, ja ajaa minut tulisesti pois kotoaan, jos keskustelumme tapahtuu siellä. Huomaa siis, että jos kuvaat jotakin, harkitse samalla, mitä kuvaamastasi kerrot muille – varsinkin, jos jollalkin tapaa liian herkän informaation voi saada vain kuvan sisältämän kontekstin ulkopuolelta. Mutta mitä metsäretkeen tulee (toivottavasti pääsemme viimeinkin matkaan), olisi samantekevää vaikka näyttäisin kaiken panoraamakuvana, koska ei se auttaisi teitä mitenkään määrittelemään sitä, missä päin Suomea tätä metsää on kuvattu, ja missä se sijaitsee. Metsä näyttää maallikon silmään samanlaiselta kaikkialla. Koska metsän sijainnilla ei ole teidän kannaltanne mitään merkitystä, jätetään se aihe tällä kertaa, ja tehän olette joka tapauksessa minulle täysin ventovieraita, joille asia ei edes teille kuulu. No, jostakinhan meidän on silti lähdettävä liikkeelle, ja se tapahtuu eräästä kohden tätä mystistä metsää, jonne olen siis lapioinut käsipelillä metsäpolkuja, joita myöten on kevyempi kävellä. Työ on ollut vaikeaa, sillä paikka paikoin yhdelle metrille uppoaa nelisen kottikärryllistä savensekaista santaa, joka on lisäksi poljettava mahdollisimman tiiviiksi, joten kärräämistä riittää, ja aikaa kuluu, ja lisäksi polunteossa tulee hiki.
Allaolevassa kuvassa on siis meidän virtuaalisen metsäretkemme lähtötilanne. Kuvan keskellä näkyy metsään lapiolla kaivamani puro, jonka syvyys on paikka paikoin yli kaksi metriä. Kuvan vasemmalla puolella kulkee polku, josta meidän uramme on tarkoitus ureta. Tiedättehän hokeman: siitä se ura urkenee! Kuvan oikeassa laidassa kasvavassa kuusessa tiippuu virttynyt linnunpönttö, jonka senkin olen tehnyt käsipelillä sahaa ja vasaraa käyttäen. Metsää olen myös hieman harventanut moottorisahalla, jota täytyi tietenkin opetella käyttämään mm. tätä tarkoitusta varten. Linnunpöntöstä oikealle mentäessä puita kasvoi niin tiheässä, että katkaisun jälkeen puut jäivät yleensä muiden puiden varaan pystyyn, ja niitä ei pystynyt mitenkään työntämään nurin, koska tilaa siihen ei yksinkertaisesti ollut. Useampia näistä toisten puiden varaan riippumaan jääneistä puista piti vetää alaspäin metri kerrallaan, ja katkaista puusta jälleen polttopuun mittainen pätkä. Hankalaa, mutta totta.
Kun näitä kuvia katselee, on syytä huomioida jotakin paikan historiasta. Noin sata vuotta sitten tässäkin kohtaa oli nähtävissä vain aukeaa peltoa ja laidunmaata, ja vieläpä useamman hehtaarin alalla. Pitkään senkin jälkeenkin alue oli lähinnä yksittäisiä puita kasvavaa aukeaa niittyä. Nykyään puusto on varsin paikoin varsin järeää, vanhimmat puut ovat reippaasti yli satavuotiaita. Voin kuvitella kuinka monella teistä pyörivät nyt euronkuvat silmissä, sillä jos tämän metsän kohtalo olisi teistä kiinni, olisi se jo ankeaa hakkuuaukeaa, ja te olisitte jo, hölmöyttänne, törsänneet rahat kulutusrihkamaan, kuten uuteen autoon ja paljon sähköä syövään seinätelevisioon. Katsokaa siis, ja kärvistelkää - sekä ennenkaikkea: kärsikää ahneudessanne. Allaolevassa kuvassa kulkeva polku on tehty suurelta osin kaivinkoneen aikanaan metsäojasta nostaman irtomaan päälle, joten tässä paikassa maata ei tarvinnut juurikaan kärrätä, kunhan vaan vähän levitteli ja poljeskeli. Ojas ei kuitenkaan kuvassa näy, koska se sijaitsee viitisen metriä oikealla. Huomaa, että puiden juurella kasvaa mustikkaa ja puolukkaa, jota on säilynyt laikuittain, vuosikausien laidunnuksesta huolimatta, ja nyt varpukasvustot leviävät vähitelleen entisille sijoilleen. Kasvusto on uskomattoman sitkeää, ja se näyttää selvinneen vuosia kestäneestä varjostuksestakin ilman ongelmia, vaikkei pystytkään marjomaan hämärässä. Kosteina kesinä maasta puskee myös sieniä.
Jatkamme matkamme eteenpäin. Allaolevassa kuvassa on kuvattuna kohta, jossa tekemäni polku ylittää äsken mainitun metsäojan, johon puolestaan olen kostruoinut joitakin kynnyspatoja parin-kolmenkymmenen metrin välein. Niiden tehtävänä on hidastaa sadeveden virtausta suoraan järveen, ja siten vesi ehtii kostuttaa maata. Jokainenhan käsittää, että tehokkaat metsäojat saattavat kuivattaa maaperää liikaa. Keväisin niistä vesi valuu pikavauhtia pois, ja pian puut ovat imaisseet sen veden, joka maaperään on jäänyt talven jäljiltä, ja jollei sada, puut kituvat. Tämä johtuu myös siitä, että sienet ja sammalet eivät pidä kuivuudesta: puut saavat nimittäin ravinteensa juuriensa sienirihmaton välityksellä, ja sieni tarvitsee tunnetusti kosteutta. Sammalisto taas tallentaa sataneen veden, josta myös puut hyötyvät. Erityisesti kuuset kärsivät rankasti ojitetussa metsässä vedenpuutteesta, ja varsinkin kuivina kesinä, koska niillä ei ole varsinaista paalujuurta kuten männyllä, joten niillä on vaikeaa maanpinnan kuivuttua. Ongelmana on siis se, että satavat vedet virtaavat melkein samantien pois, ja niinpä pohjaveden pinta pääsee vähitellen laskemaan ihan normaalinakin vuonna, ja niin metsä - sekä eritoten kaivot, kuivuvat. Kaikkiin maailman lähteisiin ja kaivoihin vesi tulee nimittäin taivaalta sateiden mukana, ja kulloisestakin sadekuurosta tietty, melkoisen pieni osa, imeytyy syvempiin maakerrostumiin, ja lopulta sulautuu pohjaveteen. Jos pintamaa on kovin kuivaa, ja sammalet ovat kuolleet, tarvitaan todella rankkoja sateita jotta pohjavesikin saisi oman osuutensa. Jos metsässä on ollut lähteitä, ne useimmiten kuivuvat kun metsä ojitetaan, ja varsinkin senjälkeen kun isot puut hakataan pois. Tällöin kosteutta vaativa pintakasvillisuuskin yleensä kuolee, ja kestää kenties satoja vuosia ennekuin metsä voi palautua ennalleen.
Jatkamme eteenpäin reippaina ja punaposkisina, yli kasteisten vuorten, ja niin poispäin. Oja on jäänyt jo allaolevasta kuvasta nähden vasemmalle puolelle, ja polku jatkaa sitä seuraten kulkuaan metsän siimekseen. Polun varrella on näemmä muovikankaalla päällystetty halkopino, ja joitakin kaadettujen riukukuusten latvoja on myös näkyvissä. Voi elää toivossa, että tässä kohden sijaitsisi joskus kaunis koivikko, mutta eihän sellaista voi kasvaa ellei ole nuoria koivuja. No, tässä niitä nyt kuitenkin on, joitakin. Koska metsään on tullut valoa, on myös toiveita saada tästäkin paikasta tulevina vuosina mustikoita, sillä kyllähän nekin vaativat valoa. Metsässä elää myös lukuisa joukko hömötiaisia, joille on jätettävä jonkinverran tiheikköjä, jotka auttavat niitä talvehtimisessa, ja ne tarvitsevat myös pökkelöitä sun muita. Synkässä kuusimetsässä lämpötilanvaihtelut ovat varsin pieniä, ja talvella siellä on yleensä lämpimämpää kuin harvapuisissa talousmetsissä, ja kesällä taas viileämpää. Ei ihme, että hirvet ja hömötiaiset siellä viihtyvät myös talvisyännä. On täysin mahdollista, että jossakin erityisen synkässä kuusikorvessa routa ei joka kesä edes sula, ja tällöin siellä ei ole juurikaan muita puita kuin kuusia, jotka ovat vuosien vieriessä raivanneet muut puut tieltään pois. Mutta kuten sanottu, kuusikossa lämpötilanvaihtelut eivät ole koskaan kovinkaan suuria.
Allaolevassa kuvassa me jo käännymme suorakulmaisesti metsäojalta poispäin siitä, ja jatkamme matkaamme rauhallisesti, ja samalla kumeasti rykien, metsän siimekseen. Metsää on tässäkin kohden harvennettu, mutta varsin lempeällä kädellä. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy muovikankaalla päällystetty halkopino, ja polun varrella oikealla sahapukki, jossa kaadettuja puita on pätkitty. Muutaman vuoden päästä kukaan ei edes huomaa, että tässäkin kohden on metsästä otettu polttopuuta, ja voi elää toivossa, että marjojakin löytyy. Elleivät ahneet jälkipolvet sitten hakkauta tätäkin paikkaa sileäksi, tai tee siitä jotakin motokrossirataa. Vaikka emmehän me voi metsää juurikaan suojella: jos joku löytäisi tältäkin paikalta vaikkapa uraania, tai metalleja, voisi hän tehdä valtauksen, ja perustaa paikalle kaivoksen – ja ostaa maan nimelliseen hintaan, tietenkin. Tai sitten tulee myrsky ja kaataa puut, tai metsä voi palaa. Tuhansin eri tavoin me voimme menettää sen metsän, jonka olemme oppineet henkilökohtaisesti oppineet tuntemaan. Emme siis voi määrätä metsän kohtalosta, mutta toisaalta: emmehän saa maata ostamassamme haudassakaan kovinkaan pitkään, sillä kyllä meidät sieltä ylös kaivetaan, ja paikkaan haudataan joku muu – ellemme satu olemaan kuuluisia historian henkilöitä. Herra paratkoon! Voimme myös kuvitella ihan oikeasti omistavamme vaikkapa kerrostaloasuntomme, ja niinhän me, tavallaan, omistammekin, mutta jos kerrostalo kaatuu, tai muuten sattuu tuhoutumaan, me menetämme kaiken. Kertalaakista olemme köyhiä. Meidän omistamamme maa voidaan pakkolunastaa nimelliseen hintaan, jos sieltä löytyy jotakin arvokasta, kuten kultaa. Omistamista täytyy siis aina tarkatella ikuisuusnäkökulmasta, ja siinäkin asiassa metsä on täysin ylivertainen. Tulkoon vaikka uusi jääkausi, tai piinaava läpökausi, ja kestäköön se vaikka satojatuhansia vuosia, niin jokinlainen metsä tähänkin kohtaan kerran palaa, niinkuin talttumaton Tarzan aina palaa noutamaan Oparin aarteita. Turhaan siis kaivoimme ojiamme, ja virittelimme polkujamme, sillä meistä ei jää tänne edes pierun lirahdusta, jos oikein huonosti käy.
Allaolevassa kuvassa seuraamme edelleen samaa polkua kohti toista metsäojaa, joka näkyy kuvassa vaaleana nauhana, joka kulkee kuvan poikki. Ojan kohdalla auringonvalo on paljon voimakkaampaa kuin metsässä, jossa puiden latvukset siivilöivät siitä suurimman osan, ja siksi ojan kohta metsässä näyttää valoisammalta. Kun tätä polkua katselee näin valokuvasta, ei oikeastaan pysty päättelemään, kuinka pitkä matka kuvanottopaikalta tuonne toiselle metsäojalle oikeastaan on, ellei ole insinööri, joka tietää kaiken kolmiomittauksesta sun muusta, ja muutenkin tietää kaiken, kuten vain insinööri voi tietää. Todettakoon, että tässä metsässä on risteillyt ennenkin polkuja, ja ne taas ovat syntyneet luontaisesti, eli ihmiset ovat kävelleet aina samoja reittejä. Ihmiset ovat myös niitä melkeinpä päivittäin käyttäneet esimerkiksi kaupoilla käydessään, tai mennessään vieraisille naapuriin. Me olemme näet metsäkansaa. Eräs tuollainen polku on sijainnut muutaman kymmenen metriä tästä uudesta polusta vasempaan, mutta se on jo sammaloitunut umpeen. Ojan takana on myös jo umpeenkasvanut vanha polku, jota käytettiin erityisesti silloin kun tässä paikalla sijaitsi harvapuinen aho, jota käytettiin laitumenakin. Polku on varmaankin kulkenut pitkin ahon laitaa, jota ihmiset ovat kävelleet kesäisin ilman paitaa. Voi olla, että jotkut ovat talsineet polkuja ilman housujakin, ja olleet siten aikansa kikkelikauhuja. Kukapa tuonkin tiennee. Paikalla on sijainnut myös ihan oikea pelto, sillä vanhojen ojien uomia voi vieläkin havaita maastossa. Multa on ollut paksua ja hyvää, joten eipä ihme, että tässäkin kohtaa puut kasvavan noin rotevasti. Tässä allaolevassa kuvassa olemme saapuneet jo mainitulle metsäojalle, ja kääntyneet oikealla, seuraten ojan viertä kulkevaa polkua. Ja taas nähdään paksuja, ja rahanarvoisia puita. Moni keskieurooppalainen pitäisi tätä ihka aitona aarniometsänä, ja aika lähellä se sitä onkin, sillä kasvaahan kuusten oksilla mm. naavaa, ja metsässä liikuskelee usein myös karhu, sekä lauma hirviä. Myös korpit ronkkuvat, ja lukuisat metsäkanalinnut pesivät alueella. Te kaikki rahalle ahneet: jällen kerran, katsokaa ja kärsikää. Eikö jo syyhytä lähteä kulutustavaraostoksille, ja ostaa vaikkapa auto, jonka hinnasta putoaa kolmannes kun sen ajaa ulos liikkeestä?
Mutta kehitys kehittyy koko ajan, ja myös polut pitenevät samalla kun päivämme lyhenevät. Siirtykäämme hetkeksi Suomen kesään 2006, joka oli erittäin kuiva. Oli taas aika kaivaa rapaa kuivien ojien pohjasta, ja puhdistaa niitä, ja jatkaa keskenjääneistä metsäpolkuja. Edellisessä kuvassa keväällä kuvattu polunpätkä loppui juuri siihen paikkaan, jossa seisoin kuvaushetkellä, ja allaolevassa kuvassa näette jatkamani polunpätkän. Olen laittanut kuvaan rautalapion eräänlaiseksi mittakaavaksi, ja se on tuikattu juuri siihen kohtaan johon polunteko jäi edellisvuonna. Tämä kohta oli erityisen työläs polutettavaksi siksi, että turve on paksua, ja rapaa piti levittää enemmän kuin tavallisesti, vaikka eihän tuokaan pätkä tuossa nyt pitkältä matkalta näytä. Näillä kohdin on joskus sijainnut ihan oikea pelto, jonka voi päätellä siitä että poikkisuuntaan polun kulkusuuntaan nähden on vieläkin havaittavissa ojia, joita muinaiset ukot ovat kaivaneet. Kenties jotkut heistä olivat ojureita viimeisen päälle. Ovatko he sitten olleet järkevämpiä kuin minä? Tuskinpa, sillä nyt heidän aikanaan raivaamansa pellon paikalla kasvaa yli satavuotias metsä. Tuskin heidänkään tarkoituksensa oli, että lopputulemana olisi mestä, kun mättivät rapaa ojasta peltosaroille. Vaikka - onhan maa toki ollut hyvää, ja on se sitä vieläkin, sillä senverran hyvin maastossa kasvaa mustikkaa, ja puut kasvavat jykevästi. Minunkin tekemäni polku näkyy maastossa vielä sadan vuoden kuluttuakin, ja on ehkä vielä käveltävissäkin, joten ainakin siinä mielessä olen pärjännyt muinaisukoille melko hyvin.
Allaolevan kuvan olen taas ottanut siitä paikasta, jossa lapio seisoi edellisessä kuvassa, ja näkymä siinä on on metsäojalle päin. Ojan penkereellä voit nähdä kottikärryt, joita olen käyttänyt rapaa kärrätessäni. Voit käyttää niitä eräänlaisena mittakeppinä välimatkoja arvioidessasi.
Allaolevassa kuvassa näet metsäojan siinä kohdassa, jossa äskettäin kuvattu polku sen tavoittaa. Tässä kuvassa näet rakentamani kynnyspadon, josta taaksepäin ojan pohja on noin metriä korkeammalla kuin tästä eteenpäin. Olen täyttänyt ojaa niin, että pohjaa on korottunut metrillä noin kolmenkymmenen metrin matkalta, ja silti virtaaman suunta on edelleenkin koko ajan alaspäin viettävä. Tämä merkitsee myös sitä, että pohjaveden pintakin on vastaavasti metriä ylempänä kynnyspadosta taaksepäin. Kuten kuvastakin huomaat, olen lapioinut ojan pohjalta jonkinverran rapaa, ja käyttänyt sen polun tekoon. Tässä kohden pohja on karkeahkoa soraa, ja myös erittäin kovaa. Jonkin matkaa tästä eteenpäin on toinen kynnyspato, jonka läpimitta on noin kolmisen metriä. Tarkoituksena tässä on ollut hidastaa veden virtaamaa, eli kun vettä sataa, sitä myös jäisi jonkinverran imeytymään maakerrostumiin. Vuonna 2006 vesi ei juurikaan ojassa virrannut. Tavallisesti tässäkin kohdin on aina jonkinverran vettä, ja näin kuivana ojan näkeekin ehkä kerran kahdessakymmenessä vuodessa, joten mahdolliset huoltotoimenpiteet on tehtävä nyt eikä viidestoista päivä. Syksyllähän vesi ulottuu tässäkin kohdin vähintään kynnyspadon kivien korkeudelle, ja vettä on puolisentoista metriä. Kuivana maa on kevyttä, mutta märkänä se painaa enemmän kuin Vatasen Iitan rumpumaha parhaina päivinään.
Allaolevassa kuvassa kuljemme ojaa alajuoksulle päin, ja kuten huomaat, olen koostanut ojaa myötäilevän polun lähinnä kaivinkoneen aikanaan nostamasta maasta. Tässä kohden raaka-aine poluntekoon löytyi siis, niin sanoakseni, paikan päältä. Huomaa erityisesti jykevät puut, joille voit huviksesi laskeskella rahallistakin arvoa, mutta siinähän vain jäät kärvistelemään auto – ja asuntovelkoinesi, ja jäät, niin sanoakseni, Mopen osalle.
Kun seuraamme edelleen polkua, tulemme omin, känsäisin käsin, kaivamalleni Vilin lammelle, joka tosin on nykyään nimeltään Artun lampi, koska Arttu on Vilin seuraaja, ja perinyt siltä tämän kahluulammen. Tässä kohden olen rakentanut lammen poikki padon, josta lähtien metsäoja virtaa edelleenkin portaattain rakennettujen kynnyspatojen kautta vähitellen kohti järveä. Tässä kohden pesi viime vuonna metsäviklo, koska se pitää vedestä, ja sammakot ovat ottaneet tämän kutupaikakseen. Lammen vasemmalla puolen metsä alkaa muuttua järeämmäksi, mikä toivoakseni lisää rahalle ahneiden sieluntuskaa entisestäänkin. Jos olet tarkkaavainen, voit huomata kuinka runsaasti metsäojien pientareet kasvavat kuusentaimia. Niitä olisi saatavilla miljoonittain vastaavanlaisten metsäojien varsilta, esimerkiksi metsänistutuksiin, mutta eihän niitä tietenkään käytetä.
Tässä kuvassa Arttu on omalla lammellaan, jossa se ei tietenkään voi varsinaisesti uida, koska vettä ei riitä kuin kahlattavaksi asti, mutta kyllä siinä voi mainiosti lorkkia - kuitenkin. Lampi kuin lampi. Arttu on rodultaan englanninspringerspanieli, ja valpas vekkuli. Kyllähän se aina yhden lammen ansaitsee. Kannatti siis kaivaa.
Joskus, tosin harvoin, tulee erittäin kuiva alkukesä, ja helteinen, sekä kuiva kesä, ja silloin voi käydä niin, että koko lampiketju kuivuu -kuten tapahtui vuonna 2006. Kuivuus ja auringonpaite saattaa innostaa vaikkapa paikallisradioiden viinaan – ja miehiinmeneviä toimittajatyttöjä, jotka notkuvat iltaisin terasseilla miesten perseitä vilkuilemassa, tai helsinkiläispaskoja, joille aurinkoinen ilma on se ainut oikea kesäilma. Väliäkö sillä jos maalla viljelty maa kuivuu, ja kasvava sato menetetään. Helsinkiläispaska näet ajattelee, että kyllähän sitä aina kaupasta saa, tai lidlistä liikenee, ja että rahaa kyllä riittää maailman tappiin. Helsinkiläisen historiankäsitys onkin kuin päiväperhon lento, sillä menneisyyttä tai huomista siinä ei ole. Ne elävät vain kädestä suuhun, kuten käenpojat. Kun lampi kuivuu, kuolevat siinä mahdolliset kehittyvät sammakonpojat, ja metsäviklopoikueella on juhla-apajat. On se vaan skäli hyvä, että sammakoiden elinikä on useita vuosia, sillä muutoin tällainen kuiva kausi merkitsisi sammakoille massasukupuuttoa. Nyt seuraava, sateinen kesä, voi jälleen korvata kaiken. Mutta kun kesä on kuiva, on aika syventää lampea, puhdistaa moska pois sen pohjasta, ja maisemoida lampea muutoinkin. Kun allaolevaa kuvaa tarkasteltaessa huomioidaan se, että normaalisti vesi nousee korkeudelle, josta kuvassakin näkyvä nurmikko ja aluskasvillisuus alkaa, ja katsoo mittakepiksi asettamaan lapiota, voi vain todeta, että vähintään sinisellä värjätty osa lapiosta on normaalisti alku -ja loppukesästä veden peitossa. Kaivaessani huomasin, että pohjalle tihkui vettä, joten ei se pohjavesikään nyt niin kovin syvällä saata olla, ja tässä kohden saattaisi olla hyvä lähteen paikka. Koska maa on hikevää, eivät puutkaan liene välittömässä kuolemanvaarassa.
Hypähtäkääme hetkiseksi syys-lokakuulle vuonna 2006, jolloin sateet viimein saapuivat, ja päivänä muutamana lammen kuoppa oli täyttynyt. Ei vielä ihan täyteen, mutta vettä oli jo senverran, että oli toivoa siitä, että ensi kesänäkin sitä riittäisi. Tietyssä mielessä voisi sanoa, että näemme tässä tulevaisuuden, ja jos tässä kohdin suomenmaata ei vielä tässäkään vaiheessa löytyisi vettä, olisi ensi kesä varsin surullinen luku kesiemme historiassa. Voi sanoa, että aina kun tulemme tänne katsomaan vesitilannetta tähän aikaan vuodesta, näemme tulevaisuuteen.
Hypähtäkäämme vielä maraskuun 20:een päivään, koska se kertoo muutoksen pysyvyydestä. Allaoleva valokuva osoittaa, että lampi on viimeinkin täyttynyt ääriään myöten. Huomionarvoista tässä kaikessa on se, että vasta tässä vaiheessa kerääntyneet vedet alkavat virrata tästä lampi- ja patorakennelmasta eteenpäin, eli järvikin on saamassa oman osuutensa. Järvi taas kuuluu osana ns. Rautalammen reitin latvavesistöön, joten kestää aikansa ennekuin suuremmat järvialtaat saavat nekin omat osuutensa. Voisi melkein ennustaa, että Kallaveden ja Päijänteen vedenpinnat ovat silti keväällä alle keskitason – Saimaasta nyt puhumattakaan. Mutta ken elää, hän näkee. Tämä on meille kaikille vakava muistutus siitä, että jokainen vesitippa, jonka käytämme, tai jonka juoda ryystämme, on peräisin taivaalta sataneesta sadevedestä, ja jos sateet jäävät tulematta, kuivuvat kaivomme, ja matalammat järvemme yksinkertaisesti katoavat. Maatalous ei enää tuota satoa, koska kasvitkin tarvitsevat vettä. Tästä kaikesta huolimatta näilläkin alueilla, josta nämäkin kuvat on otettu, kaivetaan innokkaasti metsäojia, ja syvennetään entisiä. Joku innokas, punaposkinen konsulentti on yleensä asialla, ja saakin ainakin kaupunkilaismetsänomistajat rekeensä.
Mutta takaisin kesään (armon vuonna 2006 ), jolloin vielä vallitsi poikkeuksellinen kuivuus. Lampeen istuttamani vesikasvit jäivät tyyten kuiville, kuten tässä rehottava itämerenkaura. Ei sekään sentään kuivuuteen kuole, koska maaperä on senverran kosteaa, mutta varsin epätyypilliseen tapaan se kuitenkin kasvaa, ja on epätodennäköistä, että se kukkisi. Mutta tulee sateisempiakin kesiä, ja silloin sillä on mahdollisuutensa. Nämä taimet ovat kasvaneet siemenistä, mutta siihen kului kolme vuotta.
Kuvassa näkyvä vehka on myös uusi tulokas lammella, ja se on peräisin Särkilahdesta, Kuopiosta. Hyvin sekin näyttää kasvavan, ja minusta se näyttää täällä jopa elinvoimasemmalta kuin mitä se on saastuneissa Kuopion lahdissa. Toivoisinkin, että se vähitellen leviäisi koko lampiketjuun, mutta jos niin tapahtuisikin, ja jos siihen kuluisi joka tapauksessa kymmeniä vuosia, enkä olisi enää itse sitä näkemässä. Voisi kuitenkin sanoa, että olisi jättänyt itsestäni edes jotakin tähän matoiseen maailmaan, ja ihmeteltävää tulevaisuuden kasvitieteilijöille.
Lopuksi jätämme toisen metsäojan, ja käännymme oikealle koden ensimmäistä metsäojaa. Tässä kohden puusto ei ole kovinkaa järeää, koska aluetta on käytetty kaikkein viimeksi laitumena, ja se on ollut aivan aukeaa. Metsällä ei ole olut aikaa kasvaa vielä kovinkaan korkeaksi, mutta kyllähän nykyiset, rahalle ahneet metsänomistajat olisivat tämänkin hakkauttaneet, koska auto on käymässä auttamattoman vanhaksi, ja naapuritkin suhtautuvat siihen jo kuten vanhaan römpsään.
