Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Realnetworksin vainoharhainen politiikka on johtanut siihen, että heidän kehittämänsä oivallinen Real Media -formaatti on katoamassa kokonaan kuvioista. Kukaan ei saanut haltuunsa heidän koodekkiensa lähdekoodia, tai käyttää heidän koodekkejaan ohjemissaan. Real Encoder ja Real Producer -ohjelmat eivät ole enää ladattavissa, ja jos ovatkin, ne ovat liian vanhoja versioita. Tämän vuoksi on vaikeaa päivittää tiedostoja, jotka on niillä joskus luonut. Täytyy käyttää kiertoteitä, ja etsiä ohjelmia, joissa on joku Realin koodekki. Nämä ovat useimmiten maksullisia, mutta ongelmana on se, ettei maksujen käsittelijää enä ole tavoitettavissa, joten on turvauduttava netistä saatavilla oleviin sarjanumeroihin sun muihin. Tällaisessa on riskinsä, sillä melkein aina virusskanneri parkaisee hälytyksen, jos eksyy hakkerisivustoille. Tällä kertaa Easy Real Converter oli poikkeus, onneksi. Se on jo vanha, mutta näyttäisi toimivan ongelmitta Windows 10 -järjestelmässä.
Ylläolevassa kuvassa on selfie ennekuin niitä sanottiin selfieiksi. Katso kuvaa ja kuvittele minun puhuvan juuri sinulle. Sanon: On aika siirtää Tripod -sivuni aineisto ainakin tilapäiseen turvaan. Toivoakseni tämä sivu toimii edelleen vuosikausia, ja sitäkin pidempään – tai ainakin sen aikaa kun maksan ylläpitomaksut. Tämä sivi sisältää aikanaan Mikkelissä C-kasettinauhurilla tekemiäni äänityksiä, jossa käyttämäni soitin oli Mikkelin kapungin juhlasalin entinen piano – sellainen musta rumilus, joka löytynee vielä nykyäänkin jonkun rahalle ja krääsälle ahneen perillisen lukaalista. Omistamisen ilo oli tuossa joukossa korkeinta mitä kuvitella saattoi, ja se taas on aina ollu minulle täysin sietämätöntä. Siksi olenkin yhä edelleen köyhä, ja eräänlainen Onnen Pekka, jolle ei jäänyt loppupelissä ylleen edes paitaa. Toisaalta olen aina inhonnut kulkemista yläroppa paljaana, tai ylipäätään tarkoitushakuista alastomuutta, ja siihenhän se paidattomuus johtaa. Siksi täytyy hankkia ylleen vaatekrääsää ainakin kotitarpeiksi. Kenpä tietäis sen? Ja mitä nyt Keniin ylipäätään tulee, täytyy vielä sanoa se, että kyllähän Ken tietää, mutta Ken ei pahemmin tietojaan lavertele. Aikanaan Leisure Larry -pelissä pääsi kapakan yläkertaan tunnussanalla Ken sent me. Siinäpä teille taas hieman miettimistä – että onko se oikein tervekään, kun tuollaisia puhelee? Netissä voi löräyttää suustaan kaikenlaista, kuten tiedätte. No niin. Lapsuuskodissani ei ollut minkään valtakunnan pianoa, ja ainut soitin oli epävireinen kantele vintillä, jonka joku ukki oli joskus tehnyt. Ei ollut osannut laittaa kunnon viristyskoneistoa, ja kansikin oli haljennut ajan saatossa. Kielet oli kiinnitetty naulaamalla kanteen, ja virityskoneistona oli jonkinlaiset kääntöruuvit. Tämänkin on joku ahne sisareni kiikuttanut kotiinsa koristeeksi seinälle. Kanteleen kielet aiheuttavat valtavan jännitteen, jota kotelo ei kestä jollei asialla ole ollut ammattimies. Lapsuukodissani ei juurikaan harrastettu ainakaan musiikkia, eikä suvaittu sen kuuntelemista. Jos joku tohti avata radion kuunnellakseen vaikkapa Lauantain toivottuja, tai Lepopäivän ratoksi, tai Jaakko Jahnukaisen juontamia musiikkiohjelmia, niin heti kohta kuultiin käreä martankommentti: Taas sitä jatsin rumputusta ... toosa kiinni! Nuorimpana minun sallittiin armollisesti kuunnella Lasten radiota, joss muuan Suvi-Päivikki lauloi kammottavasti pieleen, ja jossa jänöjussi klaski mäkeään. Rokki ei siis raikanut, vaan naapurin radiossa lauloi kaunis pyykkäri liehui paitoineen, että klap ja klap vaan, ja Monrepoossa oli ollut niin ihanaa, että oksat pois. Vanha riimu sai virttyä rauhassa talliinsa, ja hiljainen oli kylätie Ensimmäiset ontuvat pianoharjoitukset räpelsinkin vasta haisevassa Tainionkosken oppikoulussa käyttäen harjoitteluun pitkulaista paperiliuskaa, jossa oli pianon koskettimisto. Niin me köyhät penskat silloin opeteltiin pianonsoittoa. Fortepianon ääntä ei kuulunut, vaikka juoksutukset olivatkin kohdallaan. Piti liittyä ihan pakosti pianonsoiton harrastekerhoon, koska satuin ärsyttämään toistuvasti pienikokoista ukkelia, joka opetti uskontoa, ja siinä sivussa piti mainittua pianonsoiton harrastekerhoa. Kun se sai minut ja Well From Texasin kerhoonsa, paranivat uskonnonnumerotkin heti parilla pykälällä. Itse musiikinopetus oli lähinnä sitä, että tuo pieni ukkeli veteli koulun pianolla skaaloja, ja me köyhät katseltiin, ja koettettiin samaa omilla paperiliuskoillamme. Ei meitä sentään pianon ääreen päästetty!
Ensimmäisen varsinaisen piano-opetuksen antoi minulle äitini asuessamme tilapäisesti kotitalomme remontin ajan Seuralassa, Rauhassa, jonka alakerrassa oli vanha, joskin virittämätön piano. Seurala näytti tuolloin suunilleen samanlaiselta kuin ylläolevassa kuvassa. Piano oli kuvan vasemmassa laidassa. Sillä äitini neuvoi minulle akordit, ja hieman soitotekniikkaakin. Se oli ollut sodan aikana Joutsenon kirkolla ilmanvalvontalottana, ja Konnunsuon Kivisaaressa oli tiedustelukoneille raivattu oma lentokenttä, ja kai niillä oli jonkinlaisia illanviettoja tansseineen ja soitteluineen. Siellä se oli oppinut sen minkä osasi, ja se ei ollut kovinkaan paljon se. Suunilleen näihin aikoihin sain ensimmäisen kitarani, jonka ensimmäinen omistaja soitti ihan oikeassa kitarabändissä, ja kävi oikein lyseota, ja kaikkea sellaista. Sisareni antoi sille yksityisiä preppauskursseja saksankielessä, ja sai vanhan kitaran palkakseen, jota ei kuitenkaan koskaan soittanut. Otin sen käyttööni, pois kuleskelemasta. Omistaja neuvoi minulle miten kitara viritetään, ja miten sillä saa soitetuksi muutamia sointuja, ja sitten sitä vaan tuli tapailtua korvakuulolta biisejä. Siinä se kitaransoiton opetuksen autuus sitten olikin, vaikka selailinhan minä Roos&Putlinin vihkosia, mutta siitä ei ollut hyötyä kun en osannut lukea nuotteja. Sointukirjoista oli hieman enemmän apua. Harjoittelin kuitenkin kovasti, ja opin samalla ainakin säestämään itseäni korvakuulolta. Niinpä sitten kerran eräissä konsuissa soitin ensin pianolla taidekappaleen, ja sain siitä raikuvat aplodit, ja senjälkeen vedin ihan oikealla sähkökitaralla Tatuoitu nainen -biisin. Ylä-Vuoksen kuvaaja otti tilaisuudessa minusta kuvan lainakitaroineni. Sanoivat seuraavina päiviä koulun pihalla, että mitäköhän tuosta oikein tulee, mutta eihän siitä mitään seurannut, kun kaikenlainen musiikillinen tausta ja kannustus soittoon puuttui kotona. Ei olisi varmaankaan laskettu keikoille. No niin. Mainittu Seurala on jo nyttemmin purettu, ja pianokin vietiin sieltä todennäköisimmin kaatopaikalle. Ja kuinka se soikaan aikanaan Rauhan Toverikerhon juhlissa heti sodan jälkeen! Viimeksi sain pianoa soitella Jyväskylän yliopiston päärakennuksen kellarissa, jossa olivat opettajainkoulutuslaitoksen harjoituspianot. Sen koommin en ole pianoa soittanutkaan – paitsi halpaa Casio SA-21 -sähköurkua, jonka olen myynyt aikanaan kirpputorille rahapulassa.
Laulut, joita hoilasin yksin tai yhdessä, olivat erilaisista laulukirjoista peräisin, ja sellaisia, että ne olivat niin sanotusti hyväksyttyjä niin sanotuissa paremmissakin piireissä. Tosin minä tapasin hoilata näitä joko yksin tai yhdessä lähinnä keskivahvassa humalatilassa silloisten kavereiden kanssa, ja silloin repertoaariin kuului myös työväenlauluja, joita taas porvarillisten piirien laulukirjoissa ei ollut, ja niitä ne eivät myöskään laulaneet – edes humalassa. Täytyy ottaa huomioon, että elettiin 70-lukua, jolloin olin päässyt iltalukioon, ja vasemmistolaisuus oli muodissa, ja radiostakin raikui melkein päivittäin taistolaisten lauluja, jotka tosin olivat reippaita, ja hauskojakin – kuten myös oikeistopiirien harrastamat laulut: piti polsujen asemansa jätätättättää! Koska siirryin jo heti oppikoulun jälkeen työelämään, jäivät minulta kokematta ne muutamat vuodet, jolloin politiikka ja tupakkahuoneet tulivat kouluihin, ja äkkiä oltiinkin niin vasemmistolaisia. Olin teurastamolla kieliä lukemassa, ja hullujenhuoneella hullutta harjoittelemassa. Myöhemmin kun pyrin Jyväskylän yliopistoon, ja pääsinkin, olivat minua vastassa opiskelijakavereina ne, jotka olivat nuo muutoksen vuodet lukioissa kokeneet – ja jälleen olin koko hommasta ulkona kuin lumiukko. En liittynyt poliittisiin opiskelijajärjestöihin, enkä koskaan puolueisiin. Oli suorastaan pakko kulkea omia polkujaan. Tässä nämä laulut nyt kuitenkin ovat, ja ne ovat siitä porvarillisemmasta päästä, tietenkin, kun porvariskodin pianosta oli kyse.
Arvon mekin ansaitsemme (tai Laulu Suomessa) on Jaakko Juteinin(1785-1855) käsialaa. Juteinin mielikuvitus, ja mahdollinen iloinen luonteenlaatu tulevat esiin parhaiten hänen bellmannilaisissa juomalauluissaan, ja hänen lauluissaan on mukana ainakin minun mielestäni myös tiettyä ironiaa, koska Suomesta puhutaan ensinnäkin "suurena maana", jossa "leipäkään ei riennä riemuksemme miesten maatessa". Lieneekö ainakin osa miehistä ollut laiskoja? Karjalaiset omivat nykyään mielellään Juteinin omaksi pojakseen, mutta Juteini on kuitenkin syntynyt Hattulassa, ja oli opiskelijana kynmmenisen vuotta Turun yliopiston kirjoissa, muttei suorittanut mitään loppututkintoa. Opiskeluaikanaan hän oli kotiopettajana eri puolilla Suomea ja tutustui eri murteisiin, ja yritti omassa kirjallisessa tuotannossaan kompromissina välttää sellaisia murteellisia ilmaisuja joita ei ehkä ymmärrettäisi yleisesti. Tästä syystä hänen laulunsa ovat ymmärrettäviä vielä tänäkin päivänä. Vasta vuonna 1813 hän sai Viipurista maistraatin sihteerin viran, jota hoiti kuolemaansa saakka.
Kesäpäivä Kangasalla on lyriikoiltaan Sakari Topeliuksen (1818-1898) käsialaa, mutta säveltäjiksi on tarjottu useita henkilöitä - aina P.J. Hannikaisesta lähtien. Laulu on idyllinen muisto ajalta jolloin suomalainen luonto oli vielä puhdas, ja myös kauniskin. Nykypäivän ihmiset eivät varmaankaan ymmärrä tämän laulun hienoja sävyjä, ja rauhaa - koska ovat sen menettäneet. Suurin osa Suomesta oli tuolloin hiljaista korpea, ja lehmien tallaamia kinttupolkuja.
Johan Alfred Tanner (1884-1927) syntyi Artjärvellä. Hän oli alunperin rakennusmestari, mutta ryhtyi vuoden 1908 paikkeilla esiintyväksi taiteilijaksi, ja vuoden 1910 joulukuussa hän esiintyi ensimmäistä kertaa Helsingin Kluuvikadulla sijainneessa Helikon-teatterissa, jostaTannerin kuplettien suosion myötä tuli oikea revyyteatteri. Allaolevassa kuvassa voisi hyvinkin olla Marco Bjurström, sillä niin samankaltaisia ovat eleet, mutta Affuhan se siinä kuitenkin pelehtii. Tannerin esitykset olivat tavattoman suosittuja, ja niihin jopa jonotettiin. Varsinkin hänen lauluvihkonsa saavuttivat suurta suosiota, ja itse olen nuorukaisena lukenut Kuolemattomat kupletit - nimistä kirjasta, jossa oli noissa vihkosissa olleita Tannerin lauluja. Äänilevyjä Tanner teki kymmeniä, ja aina kuolemaansa saakka, sillä viimeisen levynsä hän teki vuonna 1926. Seuraavana vuonna hän kuoli tuberkuloosiin, joka oli vielä pitkään Affun kuoleman jälkeenkin kansantauti, johon ihan oikeasti kuoltiin säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.
Venehessä voidaan hyvinkin oleskella vetten päällä, sillä sellaiseen vene on tarkoitettukin – vetten päällä oleiluun. Kokonaan eri asia on sitten se, jos tytön kulta on vetten päällä, koska tämä ei siellä välttämättä ole täydessä kontrollissa, ja voi ryyypätä holskuvasta putelistaan tuhdon alta - ja karata sitten tansseihin, ja sitten voikin seurata vaikka mitä. Ei ole ollenkaan varmaa etteikö kulta meinaisi muita, kun vauhtiin oikein pääsee. Tai sitten kulta voi mennä aivan proosallisesti kalaan, kuten allaolevassa kuvassa, ja jättää viinakset välin. Mutta jutun juju onkin siinä, ettet voi varmasti tietää kumman hän tekee mennessään vetten päälle..
Meripoikatte veis on Frans Hjalmar Nortamon aikanaan kirjoittama veisu, joka pitää laulaa nimenomaan laahaavasti, ja tunteella. Mikkelin kaupungintalon vanha piano on mitä soveliain säestyssoitin tällaiselle biisille. Nortamo kirjoitti useimmat juttunsa rauman murteella. Herääkin kysymys, mitä rauman murteella on tekemistä minun kanssani, joka olen syntymyt Itä-Suomessa? No, lapsuuskotini lähellä, maatilalla melkein kivenheiton päässä, asui rauman seudulta kotoisin ollut mies, joka oli säilyttänyt säkättävän kotimurteensa, ja häneltä opin sen mitä siitä opin. Ainakin tietyn nuotin. Misäs niit säkei on?Toivottavasti edes sen.
Vanha RealMedia AUDIO
Uusi RealMedia VIDEO
Peltoniemen kukko - tai Laula kukko - on suomalainen kansansävelmä, ja Suomessa sitä ovat ehkä eniten esittäneet Marjatta ja Martti Pokela - itse itseään kanteleella säestäen. Radiosta saattoi kuulla heidän tulkintojaan aikanaan melkeinpä päivittäin, eli tuo huhh-hahh-haa, huhh-hahh-haa. Lukkari istui uunill-laa, pii-iipun nysä oli hulill-laa on syöpynyt aivojeni jokaisen poimuun. Ihmettelin vain kovin kun en ollut moisia missään kuullut – en edes vanhojen ihmisten laulamina – ja kansanmusiikista kuitenkin puhuttiin. Laula kukko sisältyy varmaankin melkeinpä jokaiseen petkellyskurssiin, joita Suomessa pidetään. Kuvassa kantelettaan soittava Matti Kulju sitävastoin lienee soitellut muunlaisia kappaleita, mutta se on taas asia erikseen. Kanteleella Laula kukkoa lienee kuitenkin eniten esitetty. Minun tulkintani, ja sanoitukseni ovat taas ihan omasta päästä, ja koska historiaa ei voi muuttaa - eli aikanaan tekemääni nauhoitusta - on tyydyttävä tähän huumoriversioon.
Tätä laulua pidetään eräänlaisena kansanlauluna, ja vapaasti sitä onkin viljelty - ikäänkuin se olisi tuota herra Trad. -tuotantoa. Tämä johtuu siitä että monia laulun muunnoksista hoilataan opiskelijoiden keskuudessa heidän juominki-iloitteluissaan, ja näissä versioissa hukutaan lopulta siihen viinajärveenkin. Nuorena on helppoa rillutella kun fysikka on vielä vahva ja aivosolujakin on vielä yli tarpeen. Vahvastakin alkoholimyrkytyksestä selviää helposti parilla aspiriinilla. Ravistaa vain päätä että posket pärisevät ja jatkaa matkaansa. Mutta sitten tulee ikää ja tulee erilaisia kremppoja, joiden takia alkoholimyrkytys muuttuu sietämättömäksi kokemukseksi. Voi olla että haimatulehdus yllättää ja maksa sanoo poks. Viimein huomaa senkin, että laulun sanoissa on jotakin epäilyttävää. Entisaikain kisällit tuskin kulkivat pitkin teitä herraskamppeissa, vaan ihan tavallisissa työvaatteissa, ja he yöpyivät ladoissa. Polttivat piipuissaa nurkantakaista kessua, ja ryyppäsivät kerran kirkastettua, jos sitäkään mistään saivat. Ryhmysauvat heillä oli ryöstäjien ja muiden päällekarkaajien varalta, ja työkalutkin soveltuivat puolustusaseiksi. Sauhuttele siinä sitten sikareita ja kulje sheviottivaatteissa. Tässä esittämäni laulu on se kipparikvartettiversio, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, ja sanat ovat Vilho Koljosen kynästä, ja säveltäjäksi on merkitty Kauko Käyhkö. Molemmat käyttivät muuten lukuisia salanimiä, ja osoittivat niiden keksimisessä nimenomaan suurta kekseliäisyyttä. Kipparikvartetti taas tuli tunnetuksi koko kansan keskuudessa eräiden elokuvien vuoksi, kuten Balladi Saimaalta, ja olihan niitä muitakin, kuten se filmi jossa kuvattiin yhtyeen nousua kuuluisuuteen. Kaikki kiitos ja kunnia molemmille artisteille, ja tietenkin koko Kipparikvartetille, joiden esitystä kelpaa toki kuunnella (minun valjun tulkintani asemesta) kaikin mokomin. Ylläolevassa kuvassa näet reliefin, jossa on koko Kipparikvartetti kaikessa komeudessaan..