Mahoton AllStars pänti karjalanmurteella - My Impossible AllStars Band with Karelian Dialect

Kid Antrium Music

Täs iha vaa yhten päivän mie sain kirjeen Kid Antrium -yhtiöst, jos hyö ilmasiit kiinnostuksesa liittää yhen miun piisin kokkoomalevyllesä. Herkisen ihme sentää! No, mie lähetinkii heil iha siit kohtsiltää ämpeekolme mussiikkitiijoston, ja ilmeisestkii hyö olliit (iha tosissaa) tehny luppaamasa levynkii. Tietystikkii o iha mahollista sekkii, että tää miun (hyväs uskos) lähettämä 50 taalaa män just musti perseesee. Mut oon mie joskus aatelt silviisiikii, että mitäpäs jos miulkii ois joskus olt iha oma pänti, ja siin iha oikeit soittajiikii. Meil ois olt ihan oikee harjottelukellarkii, joss ois lojunt erilaisii mussiikin tekkoo liittyvii kamoloita? Oiskos tää ylipäätää olt ees mahollista? No, nyt mie tiijän paremmi täänkii asian - ei se ois ollu, mutta sitävasto ois hyvinkii olt mahollist (vieläkii) perustaa puhas mielkuvituspänti - siis erräänlaine All Stars -pänti, joka iha kuvitteellisest ois käynt keikoil, ja kertont keikkapussis kaik tunnetut pasistivitsit. Pussi kylkee joku ois maalant sanan PERSE, ja auto etumaskis ois olt rustattunna rahviitti ”TÄS SITÄ MÄNNÖÖ ILOSII HULLUI”. Jossakii Läns-Suome tanssipaikas paikalliset painijat ois vaatint tankoo, ja sitä hyö ois myös saant. Elämä ois olt moni eri tavoil herttast ja mukavaa, ja syyssatteisii teit ois riittänt kilometri toisesa perrää, ja vitsitkii ois kiertänt jo kymmenettä kierrostaa. Päntil ois pitänt olla samantapane asenne, jota mie olin kerra aistivinnain Metsärinteen Penan päntis, ku hyö soittiit Jänhiälä tanssilava nurkkaa ahetus loukos, joka ol sen paikan teissi. Tää siis tapahtu Joutsenos. Luonnollisestkaa mie en käytä seuraavas pänti (potentiaaliste) jäsente oikeit nimmii, kosk mie oon huomant, ett jos mie, ja varsikii mie käytän mitä tahasa nimmii tääl netis, on ne tuotpikkaa Kuukle -hakukonnee haarukas. Nyt Kuukle hakkee tovennnäkösest esmerkiks Häpän Jartsuu, jota ei oo ees olemaskaa - mikä on tietekii vaa hauskaa. Paremp on käyttää täysi tekastui nimmii, kosk lukija kannaltaha o lopultakkii iha samantekevää, mitä kenekii nimet on, koska eihä hää näitä täskää esitettyi ihmisii kuiteskaa tunne, ja toisaalt: oikeetkaa nimet ei merkitsis lukijal yhtää mittää. Pääasiaha o vaa mahollisimma hyvä tarina, joka kulkee ku juna, tai ku onnekas päätön kana - miten työ vaa halluutte. Kaikha myö tunnetaa yks matemaattine menetelmä vaikeis laskutehtävis: onnekas arvaus. No nii, no! Varhasin mahollisuus minkäälaisee päntii miul ois olt vast oppikoulus, jos Rakastaisen Pekall ol jo pänti - ainaskii oma kertomasa mukkaa, ja par kipalettakii ol jo kuulemma sävellettynä. Myö harjoteltii muistaaksein vaa yhen ainoon kerra, ja ku kävi ilmeseks, ettei Pekka osantkaa muuta kun nuo mainitut kaks ommaa piisijää - miun kolmee vastaan - nii ajatus päntist jotekii vaa pääs unohtummaa. Tosin Pekal ol kotonaa iha oikee harjottelukellar. Toine mahollisuus pänti perustamisee ois olt ku mie olin työs suures Rauha mielisairaalas, jos ol potilaan Präsäse Ruupeni, jol ol sähkökitara, nuottiteline, ja paljo, paljo nuottiloita. Ol se vaa mukava soitella sen sähkökitaral, vaikka enhä mie osant just muuta ku Tatuoiun naisen. Tovettakkoo täs viel sekkii et mie olin siel siijaishoitajana, ja hää taas pelkkänä potilaana. Ku mie lähin kottii töitte jälkeen, hää jäi öitsemää hullujenhuoneel, ja heristelemää siel ikkunoie kaltereita. Se ol sellane kenkäkauppiaa poika, joka ol viettänt käytännös koko ikäsä mielsairaalas, ja saant siel tuhansii ja taas tuhansii terapiatuntei - ainaskii joka toine päivä. Kaik maholliset ahistukset ol varmaakii käyty läpi, ja lapsuuskii ol koluttu laiast laitaa. Lapsuus ol, tavallaa, ku kuivii imetty sukka. Terapeutti ol märissy unettaval äänellää tunnist toiseen, ja raporttipinot ol kasvant ajamittaa kattoo saakka. Runsaist terapiaistunnoist huolimatta Ruupen tekikii itsemurhan: yhten päivän se vaa hukuttautu Saimaasee. Hautajaisis ommaiset ol olt kovast murehtivinaa Ruupenii, ja hyö olliit esittänt osanottojaasa, kuten nyt tapan on, mutt sit kaikk ol unohtant Ruupenin, ja häne kitarasakii ol varmaa päätynt kaatopaikal. Niinhä se käyp. Ainakii yks maholline All Stars -pänti jäsen ois voint olla Häpän Jartsu, jonka nimi viittaa vaik kintaal päivä peilii. Jartsu ol jossakii nuoruutensa vaihees soittant iha oikees päntissäkkii, ja alkuaikoina hänel riitti mielenkiintoo myös miun henkentuotteisii, vaik hää ol jo pienen syntynt valmiiks vanhaksi. Ankia, ylen ankiaha se ol se Jartsun sielunmaisema.

Jartsu ei olt kitaristina läheskää Antsun tassoo, mutta ajoittai hääkii tavotti helpost piisi ku piisi sisäse tunnelman, sikäls ku hää vaa ahistuksiltaa kykeni. Temestaa ku hää söi! Jartsu ei koskaan keksint mittää uutta, tai omaperäst - paitsi ehkä sähkökäyttöse hammasharjan (joka tosin ol jo keksitty aikaisemmi) - mutt hää kuuntel erittäi sujuvast muie tekemää musiikkii, ja myöhemmi erityisest sitä parempie ihmiste lassista mussaa. Kun hää puhu Mootsartist, hää käytti mielellää sannaa Mosse, tällei niiku tuttavallisemmi, puhu ihan ku melkei parraasta kaveristaa. Ainaha se halus olla jottai hienompaa ku sit olikaa, ja aina se halus olla myös sivistynt, tai ainaskii saaha jonku hienon tutkinnon. Ei se saanu. Mie en oo koskaa tuntent isseäin kovinkaa sivistynneeks, vaikk miul onkii viittä vaille korkein mahollinen akateemine tutkinto, ja mie en oo myöskää liiemmält liikkunt sivistyneis piirilöissä - eli mie kai sitte oon enemmänkii sellane kansanmies, joka sai ikkääkui salavihkaa vilkuilla kotvase salattuu tietoo, ja joka viskattii sitte ulos huutaen:

sie et ole koskaan kuulunu meijä joukkoo!

Mutta mitäpäs mie tuosta. Jartsun käytettävyyttä muusikkon rajotti kuitekii enimmin se, että hää ol, niin sanotust, hurahtant, ja hää kiihkoil joskus lujastikkii sen asiasa kans - uskis ku oli. Mie en muista kertaakaa et mie oisin kuult hänelt normaalii puhetta normaaleist asioist, tai et hää ois kertont elämästää noit pienii ja viehättävvii sattumuksii. Ehkäpä niit ei sit oltkaa. Jartsu osallistu halpan rivisoittajan errääsee valtakunnallissee ratio-ohjelmaa, jos mie lauloin miun ommii piisei, ja jos mie puhuin pääasias pehmoisii. Miulla ol tuollo jotekii vääristynneen ihannoitu kuva meijä yhteskunnan laitapuole kulkijoist, ja mie kuvittelin et heilkii on (jollakii ihmeellisel taval) hienoi päämäärii, ja iteoit, ja myös jonkinlaist morraalii - sekä vastuuntunnetta. Kuitekii tosasiat puhu koko aja tätä kaikkee vastaa: tuos muua rautaketjul ja puukol varustautunt raaka mies viiltelöö puukol poikasa kasvot piloil, tai tuos taas joku toine kaivaa hiekkakuopal lusikal silmii jonku vähämielise pääst. Maailmalt tulvivis uutikuvis taas niitataa miljoonii sivviililöitä ja lapsii, jotka sattuu olemaa jonkun asian esteenä, tai muuto vaa tien tukkeena jollekii - eli tääl vallitseekii erräänlaine sykopaatin morraali: mitäs hää kävel vastaa. Rikollisis ei yksinkertaisest voi olla mittää ylevää, ja heiän elämäsä kulku osottaakii, ett ainakii päämäärät puuttuu iha kokonaa. Vaik jokkaineha meist voi olla rikolline, ja ainakii oman elämäsä hernesopankeittäjä. Vähä myöhemmi tarjol tul Äimän Antsu, joka iha oikeast osas soittaa kitaraa, ja mahollisest myös mantolinii - ja poikkihuiluu. Antsu ei olt kylkää ulkosest mitenkää erikoise näköne, ja tuskinpa hää ol sitä sisäisestkää. Tuskinpa hänest ois tullu ainakaa itolii, jonka peräs vanit ois juoksennellu. Antsu oli kyl iha tavalline. Ja nythä mie muistankii mite hää kerra errääs saunas, runsaan juhlakansan humistes ympäril, kysy miulta: mitähän hyvvää sitä myökii ollaa elämäs tehny, ett ollaa tähä lauteil asti pääst? Hää ilmeisestkii viittas täl siihe aineellissee hyvvää, jost hääkii sai nauttii, kute olla ansiotta hammaslääkäreien poika, olla hyvin akottunt, ja kaikkee sen sellasta. Vauras suku o ku juna, johon kerra hypättyvvää ei tuu hevillä ulosheitetyks, jollei sitä ite halluu - mutta jos junast joskus lähtee, kute mie lähin, ei voi ennää koskaa palata siihe takasii.

Antsu soitti kitaraa melkei ain ku vaa sai sellasen kässiisä, ja hää harjoittel tuntikausii päiväs sen soittamist, kute sie voit nähhä ylläolevast kuvastkii, jos hää, tapasa mukkaa, rämpyttellöö miun kitaraa, tutkimattomin pojanilmein. Tilu-lilu-lilu-loilaa. Antsu opiskel sitä oikeeta, hienompaa mussiikkikkii, ja se laulo eukkosa kans esmerkiks Kalsarit -nimises yhtyees, joka pyrki esittämmää sellast taiteellisempaa uiluutusmussiikkii. Yliopistoväel on näet ain olt tuollaisii taipumuksii, josta nykysen esimerkkinä olkoot vaik Semmarit, tai sitte erilaiset kurkkulaulantakokoonpanot, ja sen semmoset. Ne ol kaik sellaisii, enemmä tai vähemmä sissäänlämpiävvii systeemiä, jotka verkottuut maailmaa nähe eri tavoil. Niinpä monis maailma yliopistois öristääkii kurkkulaulantaa, ja niis töristellää Tikkeritoota, ja ollaa mielellää tekemisis kaikkie ittesä kaltaste kans ympär maailmaa, ja lähetellää eemaililoit sinne sun tänne - pätö asia tiimoilt. Mitä erikoisempaa, sitä parempaa, nii uskotaa. Mie en koskaa pääst mukkaa näihi sisäpiirilöihi, eikä miuta niihin koskaan ees oo kututtukkaa, ja niinpä mie vaa kulin miun omia polkuja, jonka varrel seisoot Tannerin Alhvreetti, Salomaan Hiski, ja lukusa joukko vastaavanlaissii uuvempii kansanartistei. Antsust tul sittemmi jonkinlaine mussiikkimaisteri, eli mussiiki opettaja. Mie voin hyvi kuvitella häne opettava jollekkii vinninaamasel teinil mite soitetaa se tilu-lilu-lilu-loilaa niinku se ny pittää soittaa; siin istutaa paskanjäykäs asennos, kitaraa polvil piellen, ja näppäillen samal sen kielii sormil, kämmen täsmällee oikees kulmas, titetenkii. Voin myös kuvitella mite nää samat vinninaamat alkaat lopult Antsuukii väsyttää, ja mitenkä se tilu-lilu-lilu-loilaa käyp päivä päivält aina vaan ankeemmaks. Yhten kauniin päivän Antsukii sit katsoo vessas peilii, ja näkkee siel vainajan kasvot, iha niinku Peltosen Jusakii näki, ja siit hää sit ties kuoleman tulleen lähel. Tai sitte voip käyvä tosinkii: mies vois liittyy vaik Tysharmoninen viila ja kakku -yhtyveesee ja rikastuttaa kihvelmusiiki kenree. Kukkaa ei tiijä mite ihmise täs maailmas voip käyvä. No, essiinnyin miekii yhten vuon Antsun ja häne sillose eukkosa kans kiertämäl kouluje ala-asteit, joissa myö hoilattii lauluu: etkös sie ymmärrä, vaik mie siulle kerroin..., ja muita hupasii lastenlaului. Ehotin jo tuos vaihees etkös sie ymmärrä -lauluu uusii sanoja, kute ...ett mie siullekkii, kenitaalini näytän... ja niin etelleen ja etelleen, mutt en mie saant juurkaa vastkaikuu. Antsun eukko ol tuollo siin vaihees, et ei se ymmärtänt ollenkaa tuollast kauniin laulun pillaamista. Kun myö lopeteltii laulamista, pennut ryntäs ulvoen ulos, ja pianpa usseimmat niist jo leikkivätkii koulun pihal läjjää ja jyskäpäätä, ja muita lapsuuve riemullissii leikkilöitä. Kaikist noist lapsist tul, ja valitettavast aika pian, sohvaperunoit, tai ylipainosii nuorii alkohoistei, joten turhaan meni nekkii veisut - ainaskii heiä kohaltaa. Ne ois voint ajjaa suoraa pihalle sitä jyskäpäätä tai läjää leikkimää, ja unohtaa saman tien. No, päntii ei siis syntynt, ei ainakaa Antsun kans, ja tuski sitä ees koitettiinkaa kovinkaa voimaperäisest. Antsuu ei näet kiinnostant yhtää se mussiikki, jota mie ite harrastin noihi aikoihi, kute nyt nää lappilaiste joikalaulut, ja mie uskosinkii, ettei hän miu lauluist mittää tiennykkää, sil tää Kalsarien mussiikki veti hänt yhä enemmän ja enemmän puoleesa. Kerra Kalsarit, aina Kalsarit – niinku sitä nyt sanotaa - tai sit, jos vaa on onni myötä, Tysharmoninen viila ja kakku. No nii. Oikeestaa ainut mussiikinlaji, jota hää ees vähä yritti miun kanssa yhes harrastaa ol tuo Amerikan neekerien räk -mussiikki, jota Rossmannin Steehvanikii käv kerra iha ite esittelemäs Jyväskyläs. Niist sen biiseist on miunkii mieleen jäänt erityisest Vestaappol, jonka mie myös opettelin soittaan. Jostakii syyst Antsu ihhail Kuupperin Alliisia, ja Pohjolan Pekkaa, ja Tomi-musikaalii, kun mie taas en ihhaillut näitä - enkä muute just kettää. Mie en tuntent juur lainkaa populaarmusiikkii. Mie muistan ku Antsu kerto monta kertaa posket innost punottaen Pohjolan Pekan hienoist levyist, ja mite se harakka sitä ja tätä ja mie muistan vielkii mite mie aina häntä täs myötäilin: että hienoja olliit passokulut, hienoja - vaik mie en koskaa olt kuult miehelt yhen yhtä levvyy. Mut ol se vaa jotenkin nii mukavaa, ett joku ol innostunt jostakii, ja et hää ol viel ymmärtävinää jotakii vähä paremmin ku myö muut. Jumptsipum-pum. Sai sitä siin vähä issekkii innostuttuu. Mie en kuitenkaa oikeesti tikannu Kalsareist, tai pialoipokkuist, ja mie kuuntelin ratiostakii aina vaa sitä mitä sielt millonkii sattu tulemaa, ja mie ymmärsin lauluje enklanninkieliset sanatkii ylleesä iha vääri: Lucy in sthe sky is dying, ja vastavaa. Allaolevast seekasetin etiketist sie varmaankii näät, mite mie oon myöhemmi korjant kohan is dying sanoil with diamonds, ja sit sie voit päätellä myös senkii, mihi ajankohtaa miun omat laulut asettuut, kute Kuka täyttänt o kärsimyste maljan (eli Turman vaunut), tai Puut pitkät veistetyt sai laivan muoton (eli Laiva). Noihi aikoihiha mie oon myös laulant laulun The House Of The Rising Sun, sekä Hää on voittamaton, kai sie sen tiijät (eli Voittamaton). Etiketti kertoo vies senkii, et mie olen äänittänt Irviinin Viuhahtuksen, yksinkertasen purkan, sekä jyrki, jyrki -laulun, joka taas on J. Leskisen tuotantoo. Myös Tuohitorven Alvari ol pääst mukkaa kasetille. No, ku tää miun jalo musiikintuntemus ol jo tuollo tuollast tassoo, ja kun se ei oo siit juurkaa parantunt vuosien varrel, voi vaa sannoo, että mie en oo saant vaikutteit ainaskaa populaarimusiikist.

Kuupperin Alliisikkii kuulosti miust lähinnä irtipäässeelt hullult. Ja niihä hää kuulostaa vieläkii. Mie en myöskää voi iha nauramatta kuunnella nykysii hevipäntilöitä, ja heiän iäikkuista mahtailuaan, koska mie oon olt niin monta vuotta ulkopuolel leirin. Toisaalta miun on myönnettävä, että niijen säveltämät melotiat on kauniita, ja varmastkii usiat näist laulajist pärjäisiit vaik opperoijen tenoreina. Kalsarit ei koskaa kivunt mainee kukkuloil, vaan hyö jäi lähinnä paikallisiks erikoisuuksiks - et turhaan männiit heilt nekkii ulinat, ja koko Kalsareista koohotus. Vähitelle Antsun eukostkii kehitty hirveen kyynine akka, sellane oikee munahai - vaikk hää olkii iha alus sellane kaino hippi, joka tuskin tohti pierastakkaa. Ihminen voi muuttuu tosi paljo elämäsä aikan. Eipä Antsustkaa ois tult päntin jäsentä, koska hää menetti jossakii vaihees tatsisa. Kun mie viimeks näin Antsuu, hää kerto, posket innost hehkuen, ett hää ol just eront eukostaa, ja mite hää ol vihon viime vappaa. Sillo mie viimestää älysin, että aika päntin perustamisel (jos Antsu ois olt mukana) ol peruuttamattomast mänt ohi. Sinne se Antsu jäi huojuen seisomaa, pialoipokkuneinesa, vähä-älyne vappauven virne suupielessään, ja iloitsemmaa siit uuvest riippumattomuuvestaa. Mutta entäs sitte Turvantakan Taavi? Täs meil on sellane mies, jol ei nyt oo minkäänlaist nuottikorvaa, ja joka ei ossaa soittaa mittää instrumenttiikaa, ja joka on yhtä tavanomane ku lika, kuten muua tavallise ihmisen vuosisattaa elävä hahmo Vonnekuutin Kurtin tekemäs kirjas sannoo. Kuiteskii: juur hänel sitä ois olt ainaskii oikeeta asennetta, ja häähä ois voint hyppii vaik yläpystyy - samal ku muut soittaa tai laulaa. Hää ois voint olla erräänlaine päntin kou-kou -tyttö, tai sitten hää ois voint viskellä muita pänti jäsenii ympär lavvaa o-soto-gari -lempiheitollaa.

Koka Vittkensteinil'

Taavist tul kuitenkii kallonkutistaja, ja hää erikoistu sellasil alueil, joist hänel ei oo itellää varsinaisest ainakaa normaaleit kokemuksii, ellei nyt sitte puhuta nekatiivisist kokemuksist. Musiikillisesthaa hää ihhail Toors -yhtyeen soitantoo, joka tietyilt osiltaa vastaakii iha hyvi sitä, mitä hää ois kyent All Stars -yhtyveeseen tuomaan, eli mölyämmää muien mukana, ja lieväst nuoti vierest sittekii. Mut hää kuitekii ymmärs hiton hyvi hulluuven teoriaa, mist Antsu ja Jartsu taas ei käsittänt mittää. Tää teoriahan käsittellee sitä, miten myö voijaa tuottaa jotakii arvokast kerräämäl meijä elämä jätteit, ja jalostamal niit erräänlaises syketeelises prosessis korkeammal tasol, ja kuinka myö nimenommaan sil taval saavutettaa korkeampii sieluntilloi – sellaisii satoriloita. 70-luvul kaik vähäkää kynnelle kykenevät ol lujast vasemmistolaisii, mutta hyöhä palas sitte kuitekii takasi porvareiks. Jossakii täs historiankehitykse vaihees Taavi alotti opiskelusa, ja sillo myö iteoitii kaikenlaist jonninjoutavaa, ja mie piirsin niije pohjalt muutamii kuvvii, jotka osottautu erittäin ennustaviks tätä meiä nykypäivää ajatellen. Kukkaa ei ois voint ees kuvitella Neuvostoliito koskaa hajjoovan, tai et Yhtysvallat hyökkäis Irakkii, mutta sellasii teemoi myö vaa kehitteltii. Meijä jutuis terroristit kaappasiit lentokonneita, amerikkalaiset laskuvarjojoukot hyökkäsiit Punaselle Torille, ihmisii manipuloitii järjestämäl erilaisii, visuaalisest tehokkait näytöksii, astronautit näki millane maailma on, mutta eihä hyö uskaltant kertoo siit kenellekkää, ja ytinsotakin siin käytii, ja elettii sovanjälkeises todellisuudes. Ihmiset eli nois kuvis suures huijaukses, kuten hyö elläät tänäkii päivän, sitä käsittämättä. Näist syisthä se Taavikii ois pääst tuollo päntii vaikkei sitä ois olt olemassakaa. Taavi piti myös kansanparantajan vastaanottoo, ja mie kävin kerran kasastamas paikan. Siell ol lattial mm. kirves, sankolline typpii (hiilen päälle muodostunutta hiivettä), pino kolmikantoi, kimppu tuoreit pajunvesoloita, ja irtisahattu aita ovikynnys (jonka yl ol joskus kannettu ruumista). Sit siel ol kasa aitoista kerättyjä ruumislautoloita, ja kaikkee muutakii kansanparantajan sälövä. Paikal tul iha ku sattumalta yks potilaskii, joka sairasti ns. märäntäjän tautii, joho Taavi keksi oitis parannuskeinot. Ohheises kuvas on muute ite Rotikko-Pekka Maaninkalt, ja häne vastaanotollee saapunt, asianomast tautii sairastava mies.

Ku märäntäjäntautii parannettii, ens lämmitettii (tietenkii) sauna. Saunan lämmetes Taavi mäni läheisel lähteel, ja osti siel veen, hinkkaamal vähäse kultaa sormuksestaa lähteeseen. Veen hiljallee lämmetes Taavi poimi lattialt joitakii ykskesäisii pajunvesoloita, joita hää alko hautoo veessä. Veen joukkoo hää sit vuol ruumislauvan lastui. Liemee laitettii vielä kolmelt eri veropiirilt kerättyi kolmikantoi. Sit Taavi pes sairaan veellä, ja hinkkas häne parkkiintunutta nahkaasa pajunvesoloil. Kun mies ol hoijettu, tuli paikalle tanakahko nainen, joka taas sairasti jännetupi tulehust. Tapa, jolla tääkii tauti parannettiin, näkkyy allaolevast kuvast, jos kaks naista on aitas kontallaa parannustapahtuman aikana.

Kippee naine laitto kätesä käskettäessä aita ovikynnyksel (kuvas pölkyl), ja Taavi (kuvas sirppii heiluttava nainen) alko hakata hiljalleen kirveellä käen molemmin puolin. Sit naine kysy vänäjäväl äänel: mitäs sie ha--hakk--kaat? - joho Taavi vastas kummeella äänellää: mie hakkaan naria! Ja nii ol sekkii tauti parannettu. Mutta viel tul paikal yks mies, jolt ol sormi palant. Taavi haki oitis kermaa, ja sitte hää lusikoi kema joukkoo typpii lattial olevast ämpärist, ja alko lukkee loitsuu kummeella äänellää, jonka jälkeen hää voitel käen tällä valmistamallaa tulenjälenvoiteel Kun mie kysyin Taavilt, mist hää ol tään kaiken oppint, hää vastasi, et yks Rotikko-Pekka Maaninkalt ol kirjoittant aiheest piene kirjasen 1920-luvul, ja Vartpurki Vittkensteini ol tehnt aiheest laajahkon tutkielman, ja hää ol saant työstää Suome Akatemialt palkinnoks Vartpurkipallon, joka myönnetää vuosittai jostakii erityise onnistuneest tutkielmast. Allaolevas kuvas näät pienen vilahuksen Taavin elämäst; täs kuvataa aikaa jolloin Taavi haki Tukholmast roklevvyi. Kattokaa nyt miestä sohvassa: mahto löytyy näit levvyi ainaskii pienempään tarpeeseen - jollei sitte suurempaakin.

Kun näitäkii kuvvii kattelee, täytyy koko aja muistaa, että mittää päntiihä ei koskaa perustettu, ja tuski tullaan ennää perustammaakaa, sil se ois pitänt tehhä ajoissa - ja otollinen aikaha män ohi. Toisaalt: vaik täs kuvatut ihmiset oisiikii toellisuuves olemas, on heiä nimesä kokonaa keksittyjä, koska nehä ois muuto mitä totennäköisimmin jonku hakukonnee haarukas. Mitä taas päntii tullee, onha se niiku jokkii asia ois koko aja suorastaa tyrkyl, jot ihmiset siihe tarttus, mutt ku hyö vaa seisoot ku lumotut, kykenemättä tekemään yhtää mittää. Nii se oikee aika vaa männöö ohi, ja tarjoo jotakii huonompaa - ku paremp ei kelvantkaa. Kun aattelee koko ihmiselämää, on senkii kulku ylleesä sellanen, ett aluks melkei kaikkee o tarjol, mutta aika pia koittaa sekkii aika, jollo tarjol ei oo muut ku kivulloine kuolema - jos sitäkää - sillä jo valmiiksi kuollu ei oikeasti kuole ees kuolleessaa. On lopultakkii vaan yhe miehe päntin todellisuus, ja onneks nykytekniikal on mahollist korvata hankalat soittaja-ihmiset; nehä kuiteskii temppuilissiit monin eri tavoin, ja osottas mieltää millo mistäkii, ja joien iänikusii jorinoihi kyllästys sukkelaa. Tietokoneohjelmil ei tarvi maksaa palkkaakaan. Joku rumpuohjelmaha rummuttaa vaik maailma tappii, ku taas ihmis-rumpal vässyy nopiaan, ja ratkiaa lopult ryyppäämää, tai kärsii masennuksest - ja tekkee lopult vaik itsemurhan. Kylhä konneet ain vänisevät ihmiset voittaa, ja yhen miehe yhtyekkii voi olla valmiiks yksin jo elläissään, ja voi totuttautuu jo etukättee kalseeseen elämään tuonelas, jos kaik on yksin, seulomas siel seinähirttää, ikäväs ainases. Ja nii etelleen ja etelleen. Mikkää ei tuu yllätyksen miehel joka on varautunt kaikkee, kute jo Simpauttaja sano. Ja siunatuks lopuks voiskii toeta, errään lappeenrantalaise hölmö naise tavoin, ett: Mie se oon Riston kans' alasti nii paljo ku vaa mahollista! Olkaa työkii.