Mahoton AllStars pänti savonmurteella - My Impossible AllStars Band with Savolax Dialect

Kid Antrium Music

Tässäe erräänä päevänä minnäe saen postista kirjeen, Kid Antrium -yhtiöstä, jossa nämä ilimasivat kiinnostuksesa laettoo yhen minun laaluistani uuvelle kokkoomalevylleen. Siinäe oljkii monenlaista artistija, kuten vaekkapa Marttinetsin Niina, ja Sikmannin Saara, ja Rantsikin Kevviini – noen vaen muutamia heistäe tässä maanitakseni. No, minähän lähetin heille ämpeekolome mussiikkitievostonnii, ja ilimeisestihhii he olj tehnynnä luppaamansa kompiluatijolevynnii. Tääsin mahtollista voep olla sehhii, että miun sinne hyvässä uskossa lähettämäni 50 tualoo mänj mustin persieseen. Mutta assiesta toeseen. Oun nimittäin joskus uatellunna että mitäpähä jos minullae oes joskus ollunna ihan oekee, ja oma pänti, jossa olisi ollunna ihan oekeet soettajattii. Meilläe sitä oes ollunna oekee reenikellarj, jossa olis lojununna erilaasia, mussiikinteko kamojahhii? Olisko se semmonen yljpiätään ollunna mitenkään mahollista? No, eipä tietenkään, mutta sitävastoen oestaisiin hyvinnii voitu perustee (vielännii) mieljkuvituspänti - erreenlaenen All Staars -pänti, joka oes voenunna tääsin kuvitteellisesti käyvä keikoillahhii, ja päntiläeset oes kertonna haesevassa keikkapussissa kaekki tunnetut pasistivitsiittii. Pussin kylykeen joku oes mualanna sanan PERSE, ja aaton etumaskissa oes tuasj ollunna rihvelöitynä rahviitti ”TÄSSÄ SITÄ TUASJ MÄNNÖÖ ILOSIA HULLUJA”. Jossaen Läns-Suomen tanssipaekassa paekalliset paenijat oes vuatinna kovalla iänellä tankova, ja sitähä hyö oes myös suaneet. Elämä se oes ollunna monin erj tavoin herttasta ja mukavoo, ja nuita syyssatteisia teitä oes riittännä kilometri toesesa jäläkee, ja vitsittii oes kiertännä keikkapussissa aenaki kymmenettä kierrostaan. Päntillä oes pitännä olla samantapaenen asenne, jota olin kerran aestivinnain Metsärinteen Penan päntissä, tämän soettaessa Jänähiälän tanssilavan nurkkaan ahetussa loukossa, joka olj siis sen paekan teissi. Tämä tapahtu Joutsenossa, kaavan, kaavan sitten. Voes se olla ollu samanlaista vaekka oesivat soettaneet Pörsänmäjellähhii, taekka Puiroolahen lähettyvilläe. Luonnollisestikkaan en käätä tarinassa tämän kuvitteellisen päntin (potenttiuaalisten) jäsenten oekeita nimijä, koska oun havvainna, että jos nimenommaan minä käätän joetaen nimijä netissä, ovat nekkii tuotapikkoo jonkun Kuukle -hakukonneen huarukassa. Nyt se Kuukle hakkoo esimerkiksi Häpän Jatsua, jota ei ou ies olemassakaan, mikä on tietennii vuan haaskoo. Onhan se tietennii olemassa, mutta on vaan sellanen tasapaksu, ykvakkaenen ukkonkörrikkä, joka nyt ei kiinnosta kettään. Parempi onniin käättee tääsin tekastuja nimijä, koska lukijan kannaltaha on lopultannii tääsin samantekevee, mitä kenenniin nimet tässä on, koska eivähän he tässä olovia henkilöetä kuitenkaan tunne, ja oekiatkaan nimet eivät merkihtis lukijalle yhtään mittää. Sekkään ei juur haettoo, että sivullae on heijän kuviansa, sillä eiväthän he nyt, herra hyvästi paratkoon, ennee tuollaesilta näätä. Vanahat kupukat! Piäasiahan on aena hyvä tarina, joka kulkoo etteenpäen kuin juna, tae onnekas piätön kana - mite työ nyt vuan haluvatte tämänkin asian ilimaistavan. Kaekkihan me tunnemme errääen matemuattisen menetelmän vaekeissa laskutehtävissä, eli tuo onnekkaan arvuuttelun. No sen taatisen täättää! Varhaesin mahollisuus tääsin ommoon päntiin minullae oes ollunna vasta oppikouluaekoihin, vaekka enhän minä sillon piässy käämään kunnolla ees nuapurissa, aenakaan iltasin. Olj se kurinpito sillon semmoista, ja se vahtaaminen. Silloin erreellä Rakastaesen Pekalla olj jo olevinnaa jonninlaenen pänti - aenakin oman kertomansa mukaan, ja parj piisintynkeekin olj kuulemma sävellettynä. Harjoittelimme yhtessä yhten aenovan kerran, ja kun kävi tääsin ilimeiseksi, ettei Pekka osannunnakaan muuta kuin nuo maenitut kaks ommoo piisijään - minun kolomea vastaan - päntiajatus jotenkin vuan piäs unohtummaan. Tosin Pekalla olj kotonaan ihan oekia reenikellarj – vaekka eihän sen vanahemmat mittän rikkaeta olleet – niillä olj ihan tavallinen omakotitalo. Tovennäkösesti sen isä olj töessä raatatehtaalla, taekka sitten paperjitehtaalla. Mistee näetä kaekkija muistee ja tietee! Yks mahtollisuus päntin perustamiseen oes ollunna sillon kun olin töessäe suuressa Raahan mieljsaeraalassa, jossa olj potilaanae Präsäsen Ruupeni; silläe olj potilashuoneessaan sähkökitara, nuottiteline, ja palajon, palajon nuotteja. Olj kupsakkoo soetella sen sähkökitaralla, vaekka en osannakkaan juuri muuta kuin Tattuoivun naaesen. Täsmennettäköön tässä vielä sehhii, että minnääej olin siellä nimenommaan siijjaeshoetajana, ja hän tuasj pelekkänä mielsaeraana potilaana. Kun minä lähin kotia töijen jäläkeen, hän jäe öeitsimään hullujenhuoneelle, ja heristelemmään siellä ikkunoijen kaltereita, ja huutamaan: piästäkee poikkeen, piästäkee poikkeen! Se olj sellaenen kenkäkaappijaan poeka, joka olj viettännä käätännössä koko ikäsä mieljsaeraalassa, ja suanu sielläe tuhansija ja tuas tuhansija terapijatunteja - aenaki joka toenen päevä. Kaikki ahtistukset olj varmaannin käety läpi, ja lapsuuskin olj koluttuna laeasta laetaan. Lapsuus olj, tavallaan, kuin kuiviin imetty sukka. Terapeuttihii olj vuan märissynnä unettavalla iänellään tunnistae toeseen, ja raporttipinot olj kasvanna hilijalleen kattoon suakka. Runsaista terapiaistunnoestae huolimatta Ruupen tekj itsemurhan hukuttaatumalla Saemaaseen. Haatajaesissa ommaiset olj murehetivinnaan, ja hokenna syvvee osanottoansa, kuten niissä nyt tapana on. Mutta sitten kaekki olj unohtanna Ruupenin, ja hänen kitarasakii olj varmaan piätynnä kuatopaekalle. Niinhän se melekosen ussein tuppoo käömään. Eihän minullakaan ole ennee alakuperäistä kitaroo, vaan sellanen uuvempi ja ehken vähän kalliimpikin. Toenen mahtollinen All Stars -päntin jäsen oes voinunna olla vaekka Häpän Jartsu, jonka nimi viittoo vaekkapa kintaalla päevän peiliin. Jartsu olj soettanna jossahhiin nuoruutensa vaeheessa ihan oekeessa päntissäkkii. Alakuaekoena hänellähhii riitti mielenkiintova myös minun henkentuotteisiini, vaekka hän olj syntynnä jo pienenä valamiiksi vanahaksi. Ankeeta, perin ankeeta olj siis Jartsun sielunmaesema.

Jartsu ei ollunna kitaristina lähelläkää Antsun tassoo, josta hieman myöhemmin lissee, mutta ajoittaen Jartsuhii tavotti heleposti piisin kun biisin sisäesen tunnelman, sikäls kun vuan sisäseltä ahistukseltaan kykenj. Jartsu ei koskaan keksinnä mittään uutta, tai omaperäestäe - paetti ehken sähkökäyttösen hammasharjan (joka tosin olj jo keksitty aekasemmin). Tosin hän kuuntelj erittäen sujuvasti muijen tekemee musiikkia, ja myöhemminnii hän kuuntelj erittäinnii sitä parempijen ihmisten mussoo. Kun hän puhu Motsartista, hän käätti sannoo Mosse, tuttavallisesti, ihan kun melekein parraasta kaveristaan. Aena se myös halus olla jottain hienompoo kun olikaan, ja aena se halus olla myös sivistyny, tae aenaskii suaha jonkun hienon tutkinnon – vuan eipäs suanu. Minä en ou koskaan tuntenna ihteäin kovinkaan sivistynneeksi, vaekka minullae on niät viittä vaelle korkein mahtollinen akateemminen tutkinto. Minä en ou myöskään liiemmälti liikkunna nuissa sivistynneissä piireissä. Oun kae sitten enemmänkin tällanen tavallinen kansanmies, joka sae ikkäänkuin salavihkoo vilikuilla kotvasen salattuva tietova, ja joka viskattiin sitte kuitennii ulos huutaen:

sinnäe et ou koskaan kuulunut meihin!

Mutta mitteepä tuosta, ennee, tuon enempee. Jartsun käätettävyyttä muusikkoonae rajoetti kuitenniin enimmin se, että hän olj uskis, niin sanotusti hurahtanna, ja kiihkoilj joskus lujastikkiin tämän assiansa kanssa. Kertookaan en muista kuulleeni häneltä normaalija puhetta normaaleista asioesta, tae että hän oes kertonna elämästään pienijä ja viehättäviä sattumuksia. Ehkäpä niitä ei yksinkertasesti vuan ollunna olemassakaan. Jartsu osallistu halapana rivisoettajana errääseen valtakunnalliseen ratio-ohojelmaan, jossa minä laaloin omia piisejäeni, ja puhuin piäasiassa pehemosia. Minullae olj tuolloin jotenkiinsa viäristynyt ja ihannoetu kuva yhteiskuntamme laetapuolen kulukijoista, ja kuvittelin heilläen olevan (jollakin ihmeellisellä tavalla) hienoja iteoeta, ja piämiärijä, ja että heillä oes ies jonninlaestae ylevempee morraalija ja vastuuntunnetta. Kuitenniin: silikat tosjasiat puhuvat kaekkee tätä vastaan: tuollae muuan raataketjulla ja puukollae varustaatunut raaka mies viältellööp puukolla poekansa kasvot piloille, tae tiälläe tuas joku toinen kaevoo lusikallae silimiä jonkun vähämielisen piästä. Mualimalta tuluvivissa uutikuvissahhii niitataan milijoonia sivviilejä ja lapsiae, jotka vuan sattuvat olemaan ihan muuton vuan tien tukkeena - vallitsee erreenlaenen sykopuatin morraalj: mitäs tuokii ketale kävelj vastaan! Rikollisissa ei yksinkertasesti voe olla mitteen ylevöö, ja heijännii elämänsä ylleinen kuluku osottee varsin selevästi, että piämäärättii puuttuvat. Ja jokkaeneha meistä voes olla rikollinen, ja oman elämänsä aenoo hernesopankeittäjäe. Hieman myöhemmin tarjolle tulj Äemän Antsu, joka ihan oekeastikkii osasj soettoo kitaroo, ja mahtollisesti myös mantoliinia - ja poekkihuiluakkii. Antsussa ei ollunna ulukonaasesti juur minkään näkönenkään, ja tuskinpa hän olj kaanis ies sisäisestikään. Hänestä nyt ei oes voenu tulla aenakaan mittään ittoolija, jonka perässäe lukusat vanit oessiit juoksennelleet, sillä Antsu olj perin, perin tavallinen. Muistan kuinka hän erräässä saanassa, runsaan juhlakansan humistessa ympärilläe, kysyi minulta: mitteehän hyvvee sitä myökin ollaan elämässämme tehtynnä, että ollaan tähän laateille asti piästynnä? Viittasi tällä kae siihen aeneellisseen hyvvään, josta saimme tuolloin naattia, kuten hänniin suatto harrastee purjehtimista, ja olla tääsin iliman ommoo ansiota hammasliäkäreihein poeka, ja olla hyvin akottununna, ja kaekkee sen sellastae. Varakas suku onniin kun juna, johon kerran hypättyvänsä ei tule ennee hevillä ulosheitetyksi, jollei sittee halua - mutta jos junasta vuan joskus hilipasoo poikkeen, kuten minä, ei voi ennee koskaan palata siihen takasin.

Antsu soettelj kitaroo melekein aena kun se vuan sai sellasen käsiinsä, ja harjottelj tuntikaasia päevässä soittamistae, kuten ylläolevassa kuvassahhiin; siinä hän, tapansa mukkaan, rämpyttellöö minun kitarallaen, tutkimattomin pojanilimein: tilu-lilu-lilu-loilaa. Antsu opiskelj oekeeta - eli sitä hienompee musiikkia - ja laalo eukkonsa kanssa mm. Kalsarit -nimisessä yhtyveessä, joka pyrki esittämmään sellaesta taeteellisempoo, monjiänistä musiikkia. Yliopistoväellä on niät aena ollut tuollaesia omituisija taepumuksia, josta esmerkkinä olokoon vaekkapa Semmarit, taekka sitten erilaeset kurkkulaalantakokkoonpanot, ja se semmoset. Tuo maenittu yliopistomualima on ihan täynnäe enemmän tae vähemmän sisäänlämpiävvee systeemijä, jotka, kuka nyt mitennii, verkottuvat mualimaan. Usijoissa mualiman yliopistoessa öristään kurkkulaalantoo, ja törisytettään Tikkeritootta, ja ollaan tekemisissä aenae samallaesten ihmisten kanssa ympäri mualimoo, ja sitten sitä lähetelläen niille eemaeleja - pätö asian tiimoelta. Mitä erikoisempoo, sitä parempoo. Minä en ou ikinä piässynnä mukaan näehin sisäpiireihin, eikä minua niihin ou koskaan ies kutsuttukaan, ja niinpäe minnäi oun kulkenna ihan omija polokujaeni, jonka varrella seisovaet Tannerin Alhvreetti, Salomuan Hiski, ja lukuisa joukko vastaavanlaesia uuvempiae kansanartisteja. Antsusta tulj sittemmin jonninlaenen musiikkimaesterj, eli mussiikin piätoeminen opettaja. Voi hyvinnii kuvitella hänen opettavan jollekin vinninuamaselle teinille kuinka oekein soetetaan se tilu-lilu-lilu-loilaa niinkuin se pittee soettoo, istuen paskanjääkässä asennossa, kitara polovien piällä, ja näppäellen samallae sen kielijä sormillae, kämmen aena täsmälleen siinäe oekeassa kulumassa kieliin nähten. Voin myös kuvitella senniin kuinka nämä samat vinninuamat alkavat lopulta Antsuakkii väsyttöö, ja mitenkä se tilu-lilu-lilu-loilaa käyp päevä päevältä aena vuan ankeammaksi, ja eräännäe päevänä kun Antsu kahtoo vessan peiliin, ja näkköö siellä vaenajan kasvot, kuten Peltosen Juhani kerran rommaanissaan, niin jo siittä tietee kuoleman tulleen lähelle. Tae sitte voes käyvä toesinnii: mies voes vaekka liityvä yhytyveeseen Tysharmoonninen viila ja kakku, ja rikastuttoo kihveljmussiikin kenree. Kukkaan ei voe tarkalleen tietee miten ihmisten tässä mualimassa voep käyvä. Esiinnyin minnäe kerran itsekkii erräännäe vuotena Antsun ja hänen sillooesen eukkonsa kanssa koulujen ala-asteilla, ja niissä myö hoelattiin esmerkiksi laalua: etkös ymmärrä, vaekka sulle kerroin..., ja muitahhii hupaisia lastenlaaluja. Ehtotin erreessä vaeheessa etkös ymmärrä - laaluun tääsin uusia sanoja, kuten ...että sinullehhiin kenitualini näätän... ja niin etelleen ja etelleen, mutta en suanna vastakaekua. Antsun eukko oli tuolloen niät vappautumiskehityksesä siinä vaeheessa, että ei ymmärtänyt ollenkaan tuollaesta kaaniin laalun pillaamista. Kun lopettelimme laalamista, pennut ryntäsivät ulisten ulos, ja pianpa lapset jo leikkivättiin koulun pihalla läjjee ja jyskäpiätä, ja muita lapsuuven riemullisia leikkejä. Kaekistae noestakii lapsistae tulj aeka pian sohvaperunoitae, tae ylipaenoisia nuoria alkkoholisteja, joten turhaan mänj nettiin veisut. Ne oes voitu suoraan ajjoo koulun pihalle sitä jyskäpiätä tae läjjee leikkimään, ja unohtoo sinnei saman tien. Ajattelin täässä vuan sitähii, kuinka ne viettee kaakenlaista latuaekoo pentujensa kanssa, ja laettavat niitä palettikouluun - ja silti niistä tulloo ketaleita ja jumalan mieljharmeja. Päntiä ei siis syntynnäkään - ei aenakaan Antsun kanssa - ja tuskinpa sitä ies koetettiinkaan kovinkaan voemaperäsesti synnytteekkään. Antsua ei näet kiinnostanu laesinkaan se musiikki, jota itse koetin harrastee, kuten lappilaesten joikalaalut, ja uskoisinnii, ettei hää minun laaluistani mitään tiennytkään, sillä Kalsarien musiikki veti häntä yhä enemmän ja enemmän puoleensa. Kerran niät Kalsarit, aena Kalsarit - tae sitte, jos vuan on onni myötä, Tysharmoonninen viila ja kakku. Oikeastaan aenut musiikkinlaji, jota hän ies hieman yrittelj harrastee minun kanssaen olj tuo Amerikan neekereijen räk -musiikki, jota Rossmannin Steehvani kävi kerran esittelemässä Jyväskylässä. Stehvanin laalamista piiseistä on minun mieleeni jiäny erityisesti Vestaappolj, jonka myös opettelin itse soettamaan. Jostaen syystäe Antsu ihhaelj Kuuperin Alissija, ja Pohjolan Pekkoo, sekä kuuntelj paljon Tommi -musikkaalija - kun minä tuas en ihhaillu kettään, enkä tuntenna juur laenkaan populaarjmusiikkia. Muistan kun Antsu kertoilj, posket innostae punottaen, Pohjolan Pekan hienoista levyistä, ja harakka siitä ja siitä, ja kuinka minä siinnäe häntä myötäelin: hienoja olj passokulut, hienoja - vaekken ollu koskaan ies kuullu mieheltä yhten yhtä levyä, mutta olj se vuan jotenniin niin mukavoo, että ies joku olj innostunut jostain, ja olj ymmärtävinään jottaen hieman paremmin kuin muut. Jumptsipum-pum. Mittee niistä pallokuluista ymmärsi kun Vilips Juunior -reteotkaan eivät kyenneet soettamaan kovinkaan matalija taajuuksia. Saihan sitä vähän itsekin innostuttua. Minä en kuitenkaan oekeesti tikannut Kalsareista, tai pialoipokkuista, ja ratiostannii minä kuuntelin aena vuan sitä mitä sieltä millonnii sattu tulemaan, ja ymmärsin enklanninkieliset sanattiin ylleensä tääsin viärin: Lucy in the sky is dying. Allaolevast seekasetin etiketistä varmaannin jo sinnäi niät, että oun myöhemmin korjanna kohan is dying sanoillae with diamonds, ja voet piätellä siittä myös senniin, mihin ajankohtaan asettuvat omat laaluni Kuka on täättänyt kärsimysten maljan (eli Turman vaanut) ja Puut pitkät veistetyt sae laevan muoton (eli Laeva), ja noihin aekoehin oun myös laalanna laalun The House Of The Rising Sun, sekä Hän on voettamaton, kae sen tietät (eli Voettamaton). Etiketti kertoo myös, että oun iänittänyt Irviinin Viuhahtuksen, yksinkertasen purkan, sekä jyrki, jyrki -laulun, joka on ilimeisestkin tämän juakoskelaesen J. Leskisen tuotantova. Myös Tuohitorven Alvaari on piässynnä mukaan kasetille. Kun tämä jalo mussiikintuntemukseni olj jo tuollon tuollasta tasoa, ja kun se ei ou siitäe juurkaan parantunut vuosien varrella, voe vuan sanova, että en ou suanu vaekutteita aenakaan populaarjmusiikistae.

Kuupperin Aliissi kuullosti minusta lähinnä irtipiässeeltä hullulta. Ja kuullostae se siltäe vielännii. En myöskään voe tääsin naaramatta kuunnella nykysiä hevipäntejäkkee, ja heijäen mahtaeluaan, koska oun ollu niin monta vuottae tääsin ulukopuolella leirin. Toisaaltae minunnii on myönnettävä, että niijen laalujen melootiat ovat kaaniita, ja varmaankin monet laalajista pärjäesivät vaekka opperoijen tenoreina. Kalsarit ei koskaan kivunna maeneen kukkuloille, vuan jäevät lähinnä paekallisiksi erikoisuuksiksi - että turhaan mänj nekkiin ulinat, ja turhaa olj koko Kalsarit -koohotus. Vähitellen Antsun eukostakin kehitty erittäen kyyninen akka, oekee munahae- vaekka se oljkii aevan siinnäe alussa sellaenen kaeno hippi, joka tuskin tohti pierastakkaan. Ihminen voe muuttua totella palajon elämänsä aekana. Eipähän tuosta Antsustakaan oes millään tullu päntin jäsentä, koska hänniin menetti jossakin vaeheessa tääsin tatsinsa. Kun minä viimeksi näin Antsua, kertoili tämä posket innostae hehkuen kuinka olj juur eronnut eukostaan, ja kuinka olj vihtoinkin tääsin vappoo. Sillon minä viimmeistäen älysin, että aeka päntin perustamiselle, jossa Antsu oes ollut mukana, olj peruuttamattomasti männynnä ohi. Sinne se Antsu jäe pialoipokkuinoesa kera huojuen seisomaan, vähä-älynen vappauven virne suupielessäen, iloiten uuvesta riippumattomuuvestaan. Mutta entäpä sitte Turvantakan Toavi? Kyseessähän olj miekkonen, jollae ei ou sitten minkäänlaesta sävelkorvoo, ja joka ei ossoo ies soettoo mittään instrumenttijakaan, ja joka on yhtä tavanomaenen kun lika, kuten sannoo muuan tavallisen ihmisen vuossattoo elävä hahmo Vonnekuutin Kurtin kirjassa. Kuitenniin: juur Toavilla oes ollunna aenaki oekeeta henkenasennetta, ja hänhän oes voinut hyppiä vaekkapa yläpystyvä samallae kun muut oes soettanna ja laalanna. Hän oes voinu olla erräänlaenen päntin kou-kou -tyttö, tai sitten hän oes voinu viskellä muita päntin jäseniä lavallae o-soto-gari -lempiheitollaen.

Koka Vittkensteinillen

Toavista tulj kallonkutistaja, ja hän erikoistu sellasille inhimillisen toeminnan alueille, joista hänelläe ei ou itsellään ollut varsinaesesti mittään normaalejae kokemuksia, ellei sitten puhuta nekatiivisistae kokemuksista. Hän piti Toorssi -yhtyveen soetannostae, joka tietyiltä osin kae vastaa parhaiten sitä, mitä hän oes itse kyennyt All Stars -yhytyveeseen tuomaan, eli mölyvämmään mukana lievästi nuotin vierestäe. Mutta hän ymmärsi hyvin hulluuven teorijjaa, mitä Antsu ja Jartsu ei käsittännä ollenkaan. Teorijahan käsittellöö sitä, miten voijaan tuottoo jotakin arvokastae kerreemällä elämämme jätteitä, ja jalostammallae niitä erreenlaesessae sykeeteelisessä rosessissa korkeammalle tasolle, ja kuinka suavutetaan sitäkaatta korkeampiae sieluntilojae. 70-luvulla kaekki vähäänkään kynnelle kykenevät olj vankasti vasemmistolaesijae, mutta net palasivat sittemmin takasin porvareiksi. Jossakin tämän historijankehityksen vaeheessa Toavi alottelj vasta opiskelujaan, ja sillon iteoitsimme kaekenlaesta, ja minähhii piirtelin näitten iteoitten pohjalta muutamia kuvia, jotka osottaetuvat erittäin ennustaviksi nykypäevee ajatellen. Kukaan ei oes ies voinut kuvitella Neuvostoliitonnii joskus hajjoovan, tae Yhtysvaltaen hyökkeevän Irakkiin, mutta sentapaisija teemoja myö vuan kehiteltiin. Niissä terrorristit kaappasivat lentokonneita, amerikkalaeset laskuvarjojoukot tuasj hyökkäsj Punaselle Torille, ihmisiä manipuloetiin järjestämällä erilaesia, visuaalisesti tehokkaeta näätöksiä, astronaatittii näkj millane mualima tovellusuuvessa on, mutteivät uskaltanna kertova siitä kenellekään, ja ytinsotakin käätiin, ja elettiin atomisotanjälkeisessä totellisuuvessa. Ihmiset elivät noessa kuvissa suuressa huijauksessa, kuten he elävät tänäkin päevänä, sitä käsittämättä. Näistäe syistäe Toavi ois piässynnä tuolloen päntiin, vaekkei sitä ois ollut olemassakaan. Toavi piti myös kansanparantajan vastaanottoa. Kävin minnäi kerran katsastamassa paekan. Sielläe lattialla olj mm. kirves, sankollinen typijä (hiilen piälle muotostunutta hiivettäe), pino kolomikantoja, kimppu tuoreita pajunvesoja, ja irtisahattu aetan ovikynnys (jonka yli olj joskus kannettu ruumista). Sitten olj kasa aetoistoa kerättyjä ruumislaatoja, ja kaekkoo muutannii kansanparantajan sällöö. Paekalle tulj sattumalta eräs potilas, joka saerasti ns. märäntäjän taatia, johon Tuavi keksi oetis siihenkin parannuskeinot. Oheisessa kuvassae on muuten itse Rotikko-Pekka Muaninkalta, ja hänen vastaanotolleen suapunut, asianomaesta taatia saerastava miekkonen.

Kun märäntäjäntaatia parrannettiin, ensin lämitettiin (tietennnii) saana. Saanan lämmetessä Toavi mänj läheiselle lähteelle, ja osti sielläe lähevettäe hinkkoommalla hieman kultoo sormuksestaan lähteeseen. Veen hilijalleen lämmetessä Toavi poimi lattijalta joitakin yksikesäesiä pajunvesojae, joita hän alko haatoa veessä, ja joukkoon hän vuolj ruumislauvan lastujahhii. Liemeen laetettiin vieläe kolomelta eri veropiiriltäe kerättyjä kolomikantoja. Sitten Toavi pesj saeraan veellä, ja hinkkasj hänen parkkiintunutta nahkoonsa pajunvesoillae. Kun mies olj hoijettu, paekalle tulj tanakahko naenen, joka tuasj saerasti jännetupin tulehustae. Tapa, jollae tämä taati parannettiin, näkkyy allaolevastae kuvastannii, jossa kaksi naesta menneiltä vuosikymmeniltä on polovillaan aetassa parannustapahtuman aekana.

Kipijä naenen laettoi kätensä käskettäessä aetan ovikynnykselle (tai kuvassa pölökylle), ja Toavi (kuvassa sirppiä heiluttava naenen) alkoi hakata hiljalleen kirveellä naesen käen molemmin puolin, ja naenen kysyi vänäjävällä iänellään: mitäs ha--hakk--kaat? - johon Toavi (kummeellae iänellä) vastasi: hakkaan narija! Ja niinhän se olj sekkiin taati parannettu. Mutta vielä tulj paekalle mies, jonka sormi olj palanut. Toavi haki otis kermoo, ja lusikoi sen joukkoon typijä lattiallae olevasta ämpäristäe, ja alako lukkoo loetsuja kumealla iänellään, jonka jälkeen hän voetelj miehen käen valamistamallaan tulenjälenvoeteella. Kun kysyin Toavilta, mistee tämä olj kaiken tämän oppinna, vastasi hän, että muuan Rotikko-Pekka Muaningalta olj kirjottanut aeheesta pienen kirjasen jo 1920-luvulla, ja Vartpurk Vittkenstein olj tehnyt aiheesta laajahkon tutkielman, ja suanna työstääen Suomen Akatemijalta palakinnoksi Vartpurk-pallon, joka myönnetään vuosittaen erittäen onnistuneesta tutkielmasta . Allaoleva valokuva tuasj kuvvoo menneitäe aekoja, eli aekoo jolloin Toavi haki Tukholmasta rokkilevyjäe. Kattokee nyt miestäe: mahto löötyvä levyjäe - aennannii pienempään tarpeeseen - jollei suurempaankin.

Kun näitä kuvija nyt kahteloo, kannattee muistee, että mitään päntiä ei koskaan perustettu, ja tuskin tullaan ennee perustammaankaan, sillä se oes pitänyt tehtä ajossae - ja otollinen aeaka on jo ohi. Toesaalta: vaekka tässä kuvatut ihmiset oesivattiin tojella olemassa, on heitän nimensä tääsin keksittyjä, koska ne oesivvat muutoin mitä tovennäköisimmin jonkun hakukonneen huarukassa. Mutta mitä tuas päntiin tulee, on ikäänkuin jokin asia oes suorastaan tyrkyllä, jotta ihmiset siihen tarttuisivat, mutta he vuan seistä hojottoo kuin lumottuina - kykenemättä tekemään mitään. Sitten aeka vuan männöö ohi, ja tarjoo ylleensä jotakin huonompoo, kun parempi ei kelevannakaan. Kun uatteloo koko ihmiselämee, on senkii kulku ylleensä sellanen, että aluks melkein kaekki on tarjolla, mutta aeka nopsaan tulloo sekkiin aeka, jolloin tarjolla ei ou muuta kui kivulloenen kuolema - jos sitäkään - sillä jo valamiiksi kuollu ei oikeasti kuole ies kuollessaan. On lopultakin vaen yhen miehen päntin tovellisuus, ja onneksi nykytekniikallae on mahollista korvata hankalat soittaja-ihmiset, jotka kuitenniin temppuilisivat monin tavoin, ja osottaesivat millon mistäen mieltään, ja joihen jorinoehin kyllästyisi kuitenniin. Tietokoneohjelmille ei tarvihe maksoo palkkookaan. Jokin rumpuohjelemahan rummuttee vaekka muailman tappiin suakka, kun tuasj ihmis-rumpalit vuan vässyy, ja ratkiaa ryyppeemään, tae sitten kärsii masennuksestae ja tekkköö lopultanniin kuitennii itsemurhan. Kyllä konneet aena vänisevät ihmiset voettoo, ja yhe miehen yhtye voe olla valmiiksi yksin jo eläessään, ja totuttautua jo etukätteen kalseaan elämään tuonelassa, jossa kaekki ovat yksin seulomassa ommoo seinähirttään, ikävässä aenaesessa. Ja niin etelleen ja etelleen. Mikään ei tule yllätyksenä miehelle joka on varaunut kaekkeen, kuten Simpauttaja sanoi. Ja siunatuksi lopuksi voikin vuan toteta , erreään lappeenrantalaesen pösilön naesen tavvoin: Mie oun Riston kans' alasti niin palajon kun voan mahollista! Olokee työkii.