Mahroton AllStars pänti tampereenmurteella - My impossible AllStars Band with Tampere Dialect

Kid Antrium Music

Yhten päivänä mää sain aivan yllättäen kirjeen Kid Antrium -yhtiöst, missä nää ilmaasivat kiinnostuksensa liittää yhren mun laulun kokkoomalevylleen. Paninkin heille lähettäen heirän pyytämänsä ämpeekolome musiikkitiaroston, ja ilmeisestikin ne on torella tehneet lupaamansa levyn. Mutta on aivan mahrollista, että neki 50 taalaa jokka mää lähetin, menikin mustin perseeseen. Olen joskus ajatellut, että mitäpä jos mulla oliskin ollu ihan oma pänti, jossa olis ollu ihan oikeat soittajatkin? Meillä olis ollut käytössä ihan oikea treenikellari, missä olis lojunu erilaiset musiikin tekoon liittyvät kamat? Olisikos se ylipäätään ollu mahrollista? No, eihän se kumminkaan olisi ollu, mutta sitävastoin olis hyvinkin mahrollista perustaa miälikuvituspänti - siis erräänlainen All Stars -pänti, mikä olisi kuvitteellisesti käyny keikoillakin, ja kertonu kaikki tunnetut pasistivitsit keikkapussissa, jonka kylkeen joku olis maalannu sanan PERSE, ja auton etumaskissa olis ollu krahviti ”TÄSÄ SITÄ MENEE ILOISIA HULLUJA”. Jossakin Länsi-Suamen tanssipaikassa paikalliset painijat olis vaatinu tankoa, ja sitä ne olis myäs saaneet. Elämä olis ollut monin eri tavoin herttaista ja mukavaa, ja syyssateisia teitä olis riittäny kilometri toisensa jälkeen, ja vitsitkin olis kiertäneet jo ny kymmenettä kiarrostaan. Päntillä olis pitäny olla samantapasta asennetta, jollaasta olin kerran aistivinani Metsärinteen Penan päntissä, tämä soittaessa Jänhiälän tanssilavan nurkkaan ahretussa loukossa, mikä oli sen paikan steissi. Tää siis tapahtu Joutsenossa. Luannollisestikaan en käytä täsä päntin potentiaalisten jäsenten oikeita nimiä, kosk olen havainnu, että jos mää käytän mitä tahansa nimiä netisä, on ne tuatapikaa Kuukle -hakukoneen haarukassa. Nysse Kuukle hakkee esimerkiks Häpän Jartsua, jota ny ei kumminkas ole eres olemassakaan, mikä nääs on vaan hauskaa. Parempi on käyttää tekaistuja nimiä, koska lukijan kannalta ol lopultakin samantekevää, mitä nää nimet täsä on, koska hän ei kumminkaan näitä täsä esitettyjä henkilöitä tunne, ja oikeatkaan nimet eivät merkitsis lukijalle yhtikäs mitään. Pääasia on hyvä tarina, mikä kulkeek ko juna, tai onnekas päätön kana - kuinka te sen vaan haluatte. Kaikhan me tunnemma tärkeimmän matemaatisen menetelmän vaikeissa laskutehtävissä, eli tuan kuulusan onnekkaan arvauksen. No niin. Varhasin mahrollisuus päntiin minulla olisi ollu oppikoulussa, missä Rakastaisen Pekalla oli jo olevinnaa pänti - oman kertomansa mukaan, ja pari kipalettakin sävellettynä. Harjoittelimme yhren ainoan kerran, ja kun kävi melkosen ilmeiseksi, ettei Pekka osannut muuta kun nua mainitut kaks omaa piisiään - minun kolmeani vastaan, päntiajatus jotenki vaan unohtu. Tosin Pekalla oli kotonaan ihan oikea treenikellari. Toinen mahrollisuus päntin perustamiseen olisi ollut tyäskennellessäni suuressa Rauhan miälisairaalassa, jossa oli potilaana Präsäsen Ruupeni, jolla oli sähkökitara, nuattiteline, ja paljo, paljo nuatteja. Oli mukava soitella sen sähkökitaralla, vaikka en osannutkaan juur muuta kun Tatuoirun naisen. Siis mää olin siällä sijaishoitajana, ja hän silkkana potilaana. Kun mää lährin kotioni töiren jälkeen, hän jäi öittemään hullujenhuaneelle, ja heristelemmään siälä niitä ikkunoiren kaltereita. Se oli sellaanen kenkäkauppiaan poika, joka oli viättänyt käytännössä koko ikänsä mielisairaalassa, ja saanut siälä tuhansia ja taas tuhansia terapiatunteja - ainaki joka toinen päivä. Kaikki ahristukset oli varmaankin käyty läpi, ja lapsuuskin koluttu lairasta laitaan. Lapsuus oli, tavallaan, kuin kuiviin imettys sukka. Terapeutti oli märissyt unettavalla äänellään tunnista toiseen, ja raporttipinot olivat kasvaneet hiljalleen kattoon saakka. Runsaista terapiaistunnoista hualimatta Ruupen teki ittemurhan eräänä päivänä hukuttautumalla Saimaaseen. Hautajaisissa omaiset oli olleet murehtivinnaa, ja esittäneet osanottojaa, kuten nys tapana niitä sanoa on. Mutta sitten kaikki olis unohtaneet Ruupenin, ja hänen kitaransa olis päätyny kaatopaikalle. Niisse käy. Toinen mahrollinen All Stars -päntin jäsen olisi voinut olla Häpän Jartsu, jonka nimiki viittaa vaikka kintaalla päivän peiliin. Jartsu oli jossakin nuaruutensa vaiheessa soittanut oikeasa päntissäki, ja alkuaikona hänellä riitti mielenkiintoa myäs minun henkentuatteisiin - vaikka hän oli jo pienenä syntyny vamiiksi vanhaksi. Ankea, perin ankea oli Jartsun sialunmaisema.

Jartsu ei kummiskas ollu kitaristina lähelläkään Antsun tasoa, mutta ajoittain hänkin tavottis helposti piisin kun piisin sisääsen tunnelman, sikäli kun mitä ahristuksiltaan kykeni. Jartsu ei koskaan keksinyt mitään uutta, tai omaperäistä - paitti ehkä sähkökäyttöisen hammasarjan (joka tosin oli jo ny keksitty aikaisemmin), ja hän kuunteli erittäin sujuvasti muiren tekemää musiikkia, ja myöhemmin erityisesti sitä parempien ihmisten musaa – klasista nääs. Kun hän puhui Mootsartista, hän käytti sanaa Mosse, tuttavallisesti, ihan kun melkein parhaasta kaveristaan. Aina se halusi olla jotakin hianompaa kun olikaan, ja aina se halusi olla myäs sivistyny, tai ainakin saara jonkun hianon tutkinnon. Minä en ok koskaan tuntenut itteäni kovinkaan sivistyneeksi, vaikka minulla onkin viittä vaille korkein mahrollinen akateeminen tutkinto, ja en om myäskään liiaemmälti liikkunut sivistyneissä piireissä - eli kai ikinä sitten olen enemmänkin kansanmiäs, mikä sai ikäänkuin salavihkaa vilkuilla kotvasen salattua tiatoa, ja mikä viskattiin sitten ulos huutaen:

et ole juur koskaan kuulunut meihin!

Mutta mitäpä ny tuasta. Jartsun käytettävyyttä muusikkona rajoitti kuitenkin enimmin se, että hän oli niin sanotusti hurahtanu uskis, ja kiihkoili joskus lujastikin sen asiansa kansa. En muista kertaakaan kuulleeni häneltä normaalia puhetta normaaleista asioista, tai et hän olis kertonut elämästään noita piäniä ja viähättäviä sattumuksia. Ehkäpä niitä ei ollutkaan. Jartsu osallistui halpana rivisoittajana erääseen valtakunnalliseen rario-ojelmaan, missä minä lauloin omia piisejäni, ja puhuin pehmoisia. Mulla oli tualloin jotekin vääristyneen ihannoitu kuva yhteskuntamme laitapualen kulkijoista, ja kuvittelin heilläkin olevan hianoja ireoita, ja päämääriä, ja jonkinlaista moraalia ja vastuuntunnetta. Kuitenkin tosiasiat puhuivat kaikkea tätä vastaan: tuassa muuan rautaketjulla ja puukolla varustautunut raaka miäs viiltelee puukolla poikansa kasvot piloille, tai tuassa taas joku toinen kaivaa lusikalla silmiä jonkun vähämielisen päästä. Maailmalta tulvivissa uutikuvissa niitataan miljoonia siviilejä ja lapsia, jotka sattuvat olemaan muutoin vain tien tukkeena - eli vallittee eräänlainen psykopaatin moraali: mitäs toikin käveli vastaan. Rikollisissa ei yksinkertaisesti voi olla mitään ylevää, ja heirän elämänsä kulku osottaa, että päämäärätkin puuttuvat. Ja jokainen meistä voi olla rikollinen, ja oman elämänsä hernesopankeittäjä. Hiaman myöhemmin tarjolle asettui Äimän Antsu, mikä oikeasti osasi jo soittaakin kitaraa, ja mahrollisesti myäs mantoliinia - ja poikkihuiluakin. Antsussa ei ollu ulkoisesti mitään erikoista, ja tuskinpa sisäsestikään Hänestä ei ny olis tullut ainakaan irolia, jonka perässä lukuisat vanit olisivat juoksennelleet. Antsu oli aika tavallinen miäs, ja muistakin kuinka hän eräässä saunassa, runsaan juhlakansan humistessa ympärillä, kysyi multa: mitähän hyvää sitä on elämässään tehnyt, että on tähän lauteille päässyt? Viittasi kait siähen aineelliseen hyvään, josta sai nauttia, kuten olla ansiotta hammaslääkäreiren poika, olla hyvin akoittunut, ja kaikkea sen semmosta. Vauras suku on näet kuin juna, johon kerran hypättyään ei kumminkaan tu hevillä uloseitetyksi, jollei sitä halua - mutta jos junasta joskus lähtee, kuten minä, ei kumminkaan voi enään koskaan palata siähen takasin.

Antsu soitti kitaraa melkein aina kun sai sellaisen käsiinsä, ja harjoitteli tuntikausia päivässä sen soittamista, kuten ylläolevassa kuvassa, missä hän tapansa mukaan rämpyttelee minun kitaraani - tutkimattomin pojanilmein. Tilu-lilu-lilu-loilaa. Antsu oikein opiskeli oikeaa, hianompaa musiikkia, ja lauloi eukkonsa kanssa mm. Kalsarit -nimisessä yhtyeessä, joka pyrki esittämään sellaista taiteellisempaa musiikkia. Yliopistoväellä on aina ollu tuallaisia taipumuksia, josta nykyisenä esimerkkinä olkoot vaikkapa yhtyeenä Semmarit, tai sitten erilaiset kurkkulaulantakokoonpanot, ja sen semmoiset. Ne ovat sellaisia enemmän tai vähemmän sisäänlämpiäviä systeemejä, jotka verkottuvat maailmaan eri tavoin. Niinpä monissa maailman yliopistoissa öristään kurkkulaulantaa, ja töristellään rikkeriroota, ja ollaan tekemisissä samalla kaikkien kaltaistensa kanssa ympäri maailmaa, ja lähetelään eemaileja sinne sun tänne asian tiimoilta. Mitä erikoisempaa, sitä parempaa. Mnää en koskaan päässy mukaan näihin sisäpiireihin, eikä minua niihin koskaan eres kutsuttukaan, ja niinpä kuljinkin omia polkujani, jonka varrella seisoivat Tannerin Ahvu, Salomaan Hiski, ja lukuisa joukko vastaavanlaisia uurempia kansanartisteja. Antsusta tuli sittemmin jonkinlaanen musiikkimaisteri, eli musiikin opettaja. Voin hyvin kuvitella hänen opettavan jollekin vinninaamaiselle teinille kuinka soitetaan se tilu-lilu-lilu-loilaa niinkuin se pitää soittaa, istuen paskanjäykässä asennossa kitaraa polvilla pirellen, ja näppäillen samalla kiäliä sormilla, kämmen täsmälleen oikeassa kulmassa kiäliin nähren. Voin myäs kuvitella kun nämä samat vinninaamat alkavat lopulta isoakin miästä väsyttää, ja mitenkä se tilu-lilu-lilu-loilaa käy pävä päivältä aina vaan ankeammaksi. Eräänä päivänä Antsukin sitte kattoo vessan peiliin, ja näkee siällä vainajan kasvot, kuten Peltosen Juhanikin näki, ja tiätää siittä kualeman tulleen lähelle. Tai sitten voi nääs käyrä tosinkin: miäs voisi liityä yhtyeeseen Tysharmooninen viila ja kakku, ja rikastuttaa kihvelimusiikin kenreä. Kukaan ei kumminkas oikeestansa tiärä miten ihmisten täsä maailmassa voi nääs käyrä. Esiinnyin mää ittekin eräänä vuanna Antsun ja hänen silloisen eukkonsa kanssa kiertämällä koulujen ala-asteita, joissa hoilattiin laulua: etkö ymmärrä, vaikka sulle kerroin..., ja muitakin hupaasia lastenlauluja. Ehrotin jo ny tuassa vaiheessa etkö ymmärrä - lauluun uusia sanoja laulun, kuten ...että sullekin, kenitaalini näytän... ja niin erelleen ja erelleen, muta en saanut juurikaan vastakakua. Antsun eukko oli tualloin siinä vaiheessa, että ei ymmärtänyt ollenkaan tuallaista kauniin laulun pilaamista. Kun lopettelimme laulamista, pennut ryntäsivät ulisten ulos, ja pianpa jotkut lapsista jo leikkivätkin koulun pihalla läjää ja jyskäpäätä, ja muita lapsuuren riamullisia leikkejä. Kaikista noista lapsista tuli, valitettavasti, aika pian sohvaperunoita, tai ylipainosia nuaria alkoholisteja, joten turhaan menivät nekin veisut. Ne olisi voinu suaraan ajaa pihalle sitä jyskäpäätä tai läjää leikkimään, ja unohtaa saman tien. Päntiä ei kumminkaan syntyny, ei ainakaan Antsun kanssa, ja tuskin sitä eres koetettiinkaan kovinkaan voimaperäisesti. Antsua ei näet kiinnostanut se musiikki, jota mää itte harrastin, kuten lappilaisten joikalaulut, ja uskoisinkin, ettei hän minun lauluistani mitään tiennytkään, kun nääs Kalsarien musiikki veti häntä yhä enemmän ja enemmän pualeensa. Kerran Kalsarit, aina Kalsarit - tai sitten, jos on nääs onni myötä, Tysharmooninen viila ja kakku. Ottiatuota. Oikeastaan ainut musiikinlaji, jota hän eres hiaman yritti harrastaa minun kanssani oli tua Ameerikan neekereiren räg -musiikki, jota Krosmannin Steehvani kävi kerran esittelemässä Jyväskyläsä, ja niistä piiseistä om mun mieleen jäänyt erityisesti Vestapol, jonka opettelin soittamaan. Jostakin syystä Antsu ihali Kuupperin Alliissia, ja Pohjolan Pekkaa, ja Tommi -musikaalia, kun minä taas en ihaillut ketään, enkä tuntenut juuri lainkaan ainakaan populaarimusiikkia. Muistan kun Antsu kertoi posket innosta punottaen Pohjolan Pekan hianoista levyistä, ja harakka siittä ja siittä, ja kuinka mää siinä myötäilin häntä, että hianoja olivat passokulut, hianoja - vaikken ollu koskaan kuullut miäheltä yhtään levyä, mutta oli jotenkin mukavaa, että joku oli innostunut jostakin, ja oli ymmärtävinään jotakin eres hiaman paremmin kun me muut. Jumptsipum-pum.Sai vähän ittekin innostua. Mää en kuitenkaan oikeasti rikannut Kalsareista, tai pialoipokkuista, ja mää nys sit kuuntelin rariostakin aina sitä mitä siältä kulloinkin sattui tulemaan, ja ymmärsin enklanninkieliset sanatkin yleensä väärin: Lucy in the sky is dying, ja vastavaa. Allaolevasta seekasetin etiketistä näet, että olen myöhemmin korjannut kohran is dying sanoilla with diamonds, ja voit nääs päätellä tästä myäs senkin, että mihinkä ajankohtaan asettuvat omat lauluni Kuka täyttänyt on kärsimysten maljan (eli Turman vaunut) ja Puut pitkät veistetyt sai laivan muaron (eli Laiva), ja noihin aikohin olen myäs laulanut laulun The House of The Rising Sun, sekä Hän on voittamaton, kai sen tiedä (eli Voittamaton). Etiketti kertoo sullem myäs, että olen äänittänyt Irviinin Viuhahruksen, yksinkertaisen purkan, sekä jyrki, jyrki -laulun, mikä on J. Leskisen tuatantoa. Myäs Tuahitorven Alvaari on päässyt mukaan kasetille. Kun tämä jalo musiikintuntemukseni oli jo ny tualloin tuata tasoa, ja kun se ei kumminkas ole siittä juurikaan parantunut vuasien varrella, voi sanoa, että en ole saanut vaikutteita ainakaan populaarimusiikista.

Kuupperin Aliissikin kuulosti minusta lähinnä irtipäässeeltä hullulta. Ja kuulostaa se siltä viäläkin. En myäskään voi nauramatta kuunnella nykyisiä hevipäntejä, ja heirän iänikuista mahtailuaan, koska olen ollu niin monia vuasia ulkopualella leirin. Toisaalta minun om myönnettävä, että niiren meloriat on, nääs, aikamoisen kauniita, ja varmaankin monet laulajista pärjäisivät vaikka oppeeroiren tenoreina. Kalsarit eivät kuitenkaan koskaan kivunneet maineen kukkuloille, vaan ne jäivät lähinnä paikallisiksi erikoisuuksiksi, että turhaan menivät nekin ulinat, ja koko Kalsarit -koohotus. Vähitellen Antsun eukostakin kehitty erittäin kyyninen akka, oikea munahai (Tairakkos sen paremmin sanoa), vaikka se olikin aivan alussa sellainen kaino hippi, joka tuskin tohti pieraistakaan. Ihminen voi nääs muuttua torella paljon elämänsä aikana. Eipä Antsustakaan olisi tullut päntin jäsentä, koska hänkin menetti jossakin vaiheessa tatsinsa. Kun viimeksi näin Antsua, kertoi tämä (posket innosta hehkuen) kuinka oli juur eronnut, ja kuinka oli vihroinkin vapaa. Silloin minä viimestään älysin, että aika päntin perustamiselle, missä Antsu olisi ollut mukana, oli peruuttamattomasti mennyt ohi. Sinne Antsu jäi huajuen seisomaan kaikkine pialoipokkunesa, vähä-älyinen vapauren virne suupielessään, ja iloittemaan uuresta riippumattomuurestaan. Mutta entäpä sitten Turvantakan Taavi? Kyseessä on täsä nääs sellanen miakkonen, jolla ei kumminkaan ollut lainkaan nuattikorvaa, ja kuka ei kumminkaan osaa soittaa mitään insrumenttia, ja mikä, on nääs, yhtä tavanomainen kun lika, kuten muuan tavalisen ihmisen vuasisataa elävä hahmo sanos Kurt Vonnekuuutin kirjassa. Kuitenkin: juuri hänel olisi ollut ainakin oikeaa asennetta, ja hänhän olisi voinut hyppiä yläpystyä samalla kun muut soittavat tai laulavat. Hän olisi siis voinut olla eräänlainen kou-kou -tyttö, tai sitten hän olisi voinut viskellä muita päntin jäseniä lavalla o-soto-gari -lempiheitollaan.

Koka Vittkensteinil

Taavista tuli kuitenkin kallonkutistaja, ja hän erikoistui alueille, joista hänellä ei ittellään ollu varsinaisesti mitään normaaleja kokemuksia, ellei sitten puhuta nekatiivisistä kokemuksista. Musiikillisesti hän piti Toorssi -yhtyeen soitannosta, mikä tiätyiltä osin vastasi sitä, mitä hän olisi itte kyennyt All Stars -yhtyeeseen tuamaan, eli mölyämään mukana lievästi nuatin viärestä. Mutta hän ymmärsi hyvin hulluuren teoriaa, josta Antsu ja Jartsu eivät käsittäneet sanaakaan. Teoriahan käsittelee sitä, kuinka voiraan tuattaa jotakin arvokasta keräämällä elämämme jätteitä, ja jalostamalla se eräänlaisessa psykereelisessä rosessissa korkeammalle tasolle, ja kuinka saavutetaan sitäkautta korkeampia sialuntiloja. 70-luvulla kaikki vähääkään kynnelle kykenevät olivat lujasti vasemmistolaisia, mutta palasivat sittemmin takaasin porvareiksi. Jossakin tämän historiankehityksen vaiheessa Taavi aloitti opiskelunsa, ja silloin me ireoimme kaikenlaista ja minä piirsin muutamia kuvia, jotka osottautuivat erittäin ennustaviksi nykypäivää ajatellen. Kukaan ei kumminkaan olisi voinut eres kuvitella Neuvvostoliiton koskaan hajoavan, tai Yhrysvaltain hyökkäävän Irakkiin, mutta sellaisia teemoja me vain kehittelimme: Terroristit kaappasivat lentokoneita, amerikkalaaset laskuvarjojoukot hyökkäsivät Punaselle Torille, ihmisiä manipuloitiin järjestämällä erilaisia visuaalisesti tehokkaita näytöksiä, asronautit näkivät millainen maailma torellisuutessa on, mutteivät uskaltaneet kertoa siittä kenellekään, ja yrinsotakin käytiin, ja elettin soranjälkeisessä utoopiasa. Ihmiset elivät noissa kuvissa suuressa huijauksessa, kuten he elävät tänä päivänä sitä käsittämättä. Näistä syistä Taavi olisi päässyt tualloin päntiin vaikkei sitä olisi ollu olemassakaan. Taavi piti myäs kansanparantajan vastaanottoa, ja kävin kerran katsastamassa paikan. Siällä huoneen lattialla oli mm. kirves, sankollinen typiä (hiilen päälle muarostunutta hiivettä), pino kolmikantoja, kimppu tuareita pajunvesoja, ja irtisahattu aitan ovikynnys (jonka yli oli joskus kannettu ruumista), sekä kasa aitoista kerättyjä ruumislautoja, ja kaikkea muuta kansanparantajan sälää.Paikalle tuli sattumalta eräs potilaskin, joka sairasti ns. märäntäjän tautia, johon Taavi keksi oitis parannuskeinot. Oheisessa kuvassa on muuten itte Rotikko-Pekka Maaninkalta, ja hänen vastaanotolleen saapunu, asianomaista tautia sairastava miakkonen.

Kun tautia parannettiin, ensin lämmitettiin (tiätenkin) sauna. Saunan lämmetessä Taavi meni läheiselle lähteelle, ja osti siältä työssään tarvitsemansa veren hinkkaamalla hiaman kultaa sormuksestaan lähteeseen. Veren hiljalleen lämmetessä Taavi poimi lattialta joitakin yksikesäisiä pajunvesoja, joita hän alko hautoa veressä, ja joukkoon hän vuali muutamia ruumislauran lastuja. Liämeen laitettiin viälä kolmelta eri veropiiriltä kerättyjä kolmikantoja. Sitten Taavi pesi sairaan tällä verellä, ja hinkkasi hänen parkkiintunutta nahkaansa pajunvesoilla. Kun miäs oli hoirettu tuli paikalle viälä tanakahko nainen, joka sairasti jännetupin tuhrusta. Tapa, jolla tämä tauti parannettiin, näkyy allaolevasta kuvasta, missä kaksi naista menneiltä vuasikymmeniltä on polvillaan kyrmyllään aitassa parannustapahtuman aikana.

Kipeä nainen laittoi kätensä käskettäessä aitan ovikynnykselle (kuvassa tosin käytetään pölkkyä), ja Taavi (kuvassa ikäänkuin sirppiä heiluttava nainen) alko hakata hiljalleen kirveellä kären molemmin pualin. Parannettava nainen kysy vänäjävällä äänellä: mitäs ha--hakk--kaat? - johon Taavi (kumealla äänellä) vastasi: hakkaan naria! Ja niin oli sekin tauti parannettu. Mutta viälä tuli paikalle muuan miäshenkilö, jolta oli sormi palanut. Taavi haki oitis kermaa, ja lusikoi sen joukkoon typiä lattialla olevasta ämpäristä, ja alko sitte lukea loitsuja kumealla äänellään, jonka jälkeen hän voiteli kären äskön valmistamallaan tunjälenvoiteella. Kun kysyin Taavilta, mistä tää oli kaiken tään oppinut, vastasi hän, että muuan Rotikko-Pekka Maaninkalta oli kirjoittanut aiheesta piänen kirjasen jo 1920-luvulla, ja Vartpurk Vittkenstein oli tehnyt aiheesta laveahkon tutkielman, ja saanu tyästään Suamen Akatemialta palkinnoksi Vartpurkpallon, mikä myönnetään vuasittain erittäin onnistuneesta tutkielmasta. Allaoleva kuva kertoo myäs menneistä ajoista, eli se liittys paremmin siähen aikaan jolloin Taavi viälä haki Tukholmasta rokkilevyjä. Kattokaa ny tätä miästä juur tuassa alhaalla: mahtos löytyä levyjä ainaskin piänempään tarpeeseen - jollei suurempaankin.

Kun näitä kuvia katselee, täytyy muistaa, että mitään päntiä ei koskaan perustettu, ja tuskin tullaan ennään perustammaankaan, sillä se olisi pitänyt tehrä ajoissa - ja otollinen aika on nääs jo ohi. Toisaalta: vaikka täsä kuvatut ihmiset olisivatkin torella olemassa (jollakin ihmeellisellä tavalla), on niiren nimet kuitenkin täysin keksittyjä, koska ne olisivat muutoin (mitä torennäköisimmin) jonkun hakukoneen haarukassa. Mitä taas päntiin tulee, onhan se niin, että jos jokin asia on koko ajan suarastaan tyrkyllä, jotta ihmiset siähen tarttuisivat, niin ne alkaa pitää sitä totena. Mutta kun ne vain seisovat vaan lumottuina, kykenemättä tekemään mitään, niin tämä otollinen aika vaan menee ohi, ja tarjoaa jotakin huanompaa kun parempi ei kelvannut. Kun ajattelee koko ihmiselämää, on nääs senkin kulku vähän semmoinen, että aluksi melkein kaikki on tarjolla, mutta aika nopsaan koittaa sekin aika, jolloin tarjolla ei kumminkaan ole muuta kun kivulloinen kualema - jos sitäkään - sillä jo valmiiksi kuallut ei kumminkas oikeasti kuale eres kualleessaan. Lopulta on jäljellä vain yhren miehen päntin torellisuus, ja onneksi nykytekniikalla om mahrollista korvata hankalat soittaja-ihmiset, jotka kuitenkin temppuilisivat monin tavoin, ja osottaisivat milloin mistäkin miältään, ja joitten jorinoihin kyllästyisi pian. Tiatokoneojelmille ei kumminkas tarvitte maksaa palkaakaan. Jokin rumpuojelmahan rummuttaa vaikka maailman tappiin saakka, kun taas ihmis-rumpali väsyy, ja ratkeaa kuiteskin ryyppäämään, tai kärsii masennuksesta ja tekee lopulta ittemurhan. Kyllä koneet aina vänisevät ihmiset voittaa, ja yhren miehen yhtye voi nääs olla valmiiks yksin jo eläessään, ja totuttautua jo nys sitte ikäänkuin etukäteen kalseaan elämään tuanelassa, missä kaikki ovat yksin seulomassa seinähirttään, ikävässä ainaisessa. Ja niin erelleen ja erelleen. Mikään ei kumminkaan tu yllätyksenä miehelle mikä on varautunu kaikkeen, kuten Simpauttaja sanoi. Ja siunatuks lopuks voikin toreta erään hölmön lappeenrantalaisen naisen tavoin: Mää olen nääs Riston kans alasti niin paljo kus vaan on mahrollista! Nysse on jo kuallu, joten viuhahtelut on jo jääeet. Mut olkka tekin alast nii paljo ku mahrollist!