Mahroton Allstars pänri turunmurteella - My Impossible Allstars Band with Turku Dialect

Kid Antrium Music

Yhten päivän mnää sain ihan kirjeen, niinpal mukavast, tuolt Kid Antrium -yhtiöst, jossa nää ilmaisiva kiinnostukses liittää erään lauluni kokoomalevylles. Lähetinki mnää heil empeekolme musiikkitierostonkii, ja ilmeisestikin ne ova torel tehneet lupaamansa levyn. Mut onse aivan mahrollist, et mun lähetämät 50 taalaa menit just mustin perseesse. Olen joskus ajatellu, et mitäpä jos mul olisiki joskus ollu ihan oma pänri, ihan oikeine soittajineen. Olis ollu ihan oikea treenkellari, jos olis lojune erilaiset musiiki tekossen liittyvät kamat. Olisiko hän nyt ylipäätään ollu mahrollist? Ei olis varmaan ollu, mut sitävastoin olis hyvinki mahrollist perustaa mielikuvituspänri - siis eräänlaine All Stars-pänri, joka olis kuvitteellisesti käyny keikoilla, ja kertonu keikkapussis kaikk tunnetut vitsit; pussin kylkeen joku olis maalannut hävittömän sanan Perse, ja auton etumaskis olis ollu krahvitti: Täsä sit menee ilossi hullui. Jossaki Länsi-Suomen tanssipaikas paikalliset painijat olis vaatinu tangoa , ja sitä ne olis myäs saane. Elämä olis ollut monin eri tavoin herttaist ja mukavaa, ja syyssateissi teitä olis riittäny kilometri toises peräst, ja vitsitki olisivat kiertäneet jo kymmenettä kierrostas. Pänril olis pitäny ol samantapaine asenne, jota olin kerran aistivinani Metsärinteen Penan pänris, tää soittaes Jänhiälän tanssilavan nurkkaan ahretus loukos, joka oli sen paikan stage. Tää siis tapahtus Joutsenos. Luannollisestikaan en käytä seuraavas pänrin potentiaaliste jäsenten oikeit nimiä, koska olen havainnu, et jos varssinki mää käytän joitaki nimiä nettisivuil, ovat he tuatapikaa Kukle -hakukonne haarukas. Ny Kukle vaa hakkes esimerkiks Jartsu Häppä -nimist henkilöä, jota ei ol es olemassakan, mikä on tietenki vain hauskaa: Parempi on käyttää siis täysi tekaistui nimiä, koska lukijan kannalt on lopultaki samantekevä, mitä nää nimet nyt ova, koska se ei näitä täsä esitettyjä henkilöitä kuitenkaan tunne, ja oikeatkaan nimet ei merkitsis lukijal yhtä mittä. Pääassi o hyvä tarina, joka kulkee ku juna, tai onnekas päätön kana. Kaikkihan tunnemme tärkeimmän matemaatisen menetelmän vaikeis laskutehtävis, eli tuan onnekkaan arvauksen. No. Varhaisin mahrollisuus pänriin mul olis ollu oppikoulus, jos Rakastaisen Pekal oli jo pänri - oman kertomansa mukkan, ja pari kappaletaki sävellettynä - muka! Harjoittelimme yhren ainoan kerran, ja kun kävi ilmeiseks, ettei Pekka osannut muuta ku noi mainitut kaks omaa piisiään - minun kolmeani vastas, pänri jotenki unohtus. Tosin Pekalla oli kotonaan ihan oikea kellar. Toine mahrollisuus pänrin perustamisse olis ollut tyäskennellessäni suures Rauhan mielisairaalas, jos oli potilaana Räsäsen Ruupen, jol oli sähkökitara, nuattiteline, ja paljon, paljon nuattei. Oli eri mukava soitel sen sähkökitaral, vaikka en osannutkaan muuta ku Tatoirun naisen. Siis mää olin siel sijaishoitajana, ja se taas silkkana potilaana. Kun mää lährin kotiin töiren jälkeen, se jäi öitsemään hullujenhuaneel, ja heristelemään ikkunoiren kaltereit. Hän oli sellaine kenkäkauppiaan poika, joka oli viettäny käytännös koko ikäsä mielisairaalas, ja saanut siel tuhanssi ja taas tuhanssi terapiatuntei - ainaki joka toine päivä. Kaikki ahristukset oli varmaanki käyty läpi, ja lapsuuski koluttu lairast laitaan. lapsuus oli, tavalas, ku kuiviin imetty sukka. Terapeutti oli märissyt unettaval ääneläs tunnist toisse, ja raporttipinot olisivat kasvaaneet hiljalles kattossen saakka. Runsaist terapiaistunnoist hualimatta Ruupen sit vaa teki itsemurhan eräänä päivänä hukuttautumal Saimaasse. Hautajaisis omaiset oliva olleet murehtivinaa, ja esittäneet osanottojaan, kuten ny tapana o. Mut sitten kaikki olivat unohtaneet Ruupenin, ja häne kitarasa oli päätyny kaatopaikal. Niin hän käy. Toine mahrolline All Stars -pänrin jäsen olis voinut ol - eiköstä juu - Häpän Jartsu - sem pare vaa - jonka nimi viittaa vaikkapa kintaal päivä peili. Jartsu oli jossaki nuaruutensa vaihees soittanut oikein pänrissäki, ja alkuaikoina hänel riit mielenkiinto myäs minun henkentuatteisiin, vaik hän ol jo pienenä syntyny vamiiks vanhaks. Ankea, perin ankea oli Jartsun sielunmaisema.

Jartsu ei ollut kitaristina lähelläkään Antsun tasoa, mut ajoittain hänki tavoitti helposti piisin ku piisin sisäsen tunnelman, sikäli ku vaa ahristuksiltaan kykeni. Jartsu ei koskaan keksiny mitään uutta, tai omaperäist - paitsi sähkökäyttöisen hammasharjan (joka tosin oli jo keksitty aikaisemmin), ja se kuunteli erittäin sujuvasti muiren tekemää musiikkia, ja myähemmin erityisesti sitä parempien ihmisten musaa - klassista. Kun se puhu Mootsartist, nimpal mukavast, se käytti sanaa Mosse, niinko tuttavallisest, ihan ku melkein parhaast kaveristas. Aina hän halusi ol jotaki hienompaa ku olikaan, ja aina hän halusi ol myäs sivistyny, tai ainaki saara jonkun hienon tutkinnon. Mää en ol koskaan tuntenut itseäni kovinkaan sivistyneeks, vaikka mul onki viittä vail korkein mahrolline akateemine tutkinto, ja en ol myäskään liiemmälti liikkunut sivistyneis piireis - eli kai ikinä sitten olen enemmänki kansanmies, joka sai ikäänkuin salavihkaa vilkuil kotvasen salattuu tietoa, ja joka viskattiin sitten ulos huutaen:

mahtaks sitä sanokka kehrata: et ol koskaan kuulunut meihin!

Jartsun käytettävyyttä muusikkona rajotti kuitenki enimmin se, et se oli niin sanotusti hurahtanut uskis, ja kiihkoili joskus lujastiki sen asian kans. En muist kertaakaan kuulleeni hänelt normaalia puhetta normaaleist asioist, tai häne kertoneen elämästään noit pieniä ja viehättäviä sattumukssi. Ehkäpä niit ei sitte ollutkaan. Jartsu osallistus halpana rivisoittajana erässe valtakunnallisse rario-ohjelmaan, jos lauloin omia piisejäni, ja puhuin pehmoissi. Mul oli tualloin joteki vääristyneen ihannoitu kuva yhteskuntamme laitapualen kulkijoist, ja kuvittelin heilläki olevan (jollaki ihmeellisel taval) hienoi ireoit, ja päämääriä, ja jonkinlaist moraalia ja vastuuntunnetta. Kuitenki tosiasiat puhuvat kaikkee tätä vastas: tosa muuan rautaketjul ja puukol varustautunut raaka mies viiltelee puukol poikansa kasvot piloil, tai tosa taas joku toine kaivaa lusikal silmiä jonkun vähämielisen pääst. Maailmalt tulvivis uutikuvis taas niitataa miljooni siviileit ja lapssi, jotka sattuvat olemaan jonki asian esteenä, tai muutoin vain tien tukkeena - eli vallitsee eräänlaine psykopaatin moraali: mitäs käveli vastas. rikollisis ei yksinkertaisesti voi ol mitään ylevää, ja heirän elämänsä kulku osoittaa, et päämäärätki puuttuvat. ja jokaine meist voi ol rikolline, ja oman elämänsä hernesopankeittäjä. Hiukka myähemmin tarjol asettus Äimän Antsu, joka oikeasti osasi soittaa kitaraa, ja mahrollisesti myäs manroliinia - ja poikkihuiluaki. Antsussa ei ollut ulkoisesti mitään erikoist, ja tuskinpa sisäisestikään Tuskinpa hänest olis tullut irolia, jonka peräs lukuisat vanit olisiva juaksennelleet, sil Antsu oli peri tavalline, ja muistaki kuinka se kerra erääs saunas, runsaan juhlakansan humistes ympäril, kysy minult: simmottos sit vaa - mitähän hyvää sitä o elämässään tehny, et o tähän lauteil päässyt? - ja viittasi siihen aineellisse hyvään, jost sai nauttia, kuten ol ansiotta hammaslääkäreiren poika, ol hyvin akoittunut, ja kaikkea sen sellaist. Vauras suku o ku juna, johon kerran hypättyään ei tule hevil ulosheitetyks, jollei sitä halua - mut jos junast joskus lähtee, kuten mää, ei voi enää koska palat siihen takaisin.

Antsu soitti kitaraa melkein aina kun sai sellaisen käsiinsä, ja harjoitteli tuntikaussi päiväs sen soittamist, kuten näet ylläolevast kuvast, jossa se tapans mukkan rämpyttelee minun kitaraani, tutkimattomin pojanilmein. Tilu-lilu-lilu-loilaa. Antsu, sem pare vaa, oikein opiskeli oikeaa, hienompaa musiikkia, ja lauloi eukkos kans mm. Kalsarit -nimises yhtyees, joka pyrki esittämään sellaist taiteellisempaa musiikkia. Yliopistoväel o aina ollut tuallaissi taipumukssi, jost nykyisenä esimerkkinä olkoot vaikkapa yhtyeenä Semmarit, tai sitten erilaiset kurkkulaulantakokoonpanot, ja sen semmoiset. He ovat sellaissi enemmän tai vähemmän sisäänlämpiäviä systeemejä, jotka verkottuvat maailmaan eri tavoin. Niinpä monis maailman yliopistois öristään kurkkulaulantaa, ja töristetään Rikkeriroota, ja olas tekemisis samal kaikkien kaltaistensa kans ympäri maailmaa, ja lähetellään eemailei sinne sun tänne asian tiimoilt. Mitä erikoisempaa, sitä parempaa. Mää en koskaan päässyt mukkan näihi sisäpiireihi, eikä munt niihin koskaan eres kutsuttukaan, ja niinpä kuljin omia polkujani, jonka varrel seisoivat, mahtaks sitä sanokka kehrata, Tannerin Affu, ja Salomaan Hiski, ja lukuisa joukko vastaavanlaissi uurempia kansanartistei. Antsusta tuli sittemmin jonkinlaine musiikkimaisteri, eli musiiki opettaja. Voin hyvin kuvitel häne opettavan jolleki finninaamaisel teinil kuinka soitetaan tilu-lilu-lilu-loilaa, niinkuin hän pitää soittaa, istuen paskanjäykäs asennos kitaraa polvil pirellen, ja näppäillen samal kieliä sormil täsmälles oikeas kulmas. Voin myäs kuvitel ku nämät samat finninaamat alkavat lopult väsyttää, ja käy pävä päivält aina vaan ankeammaks. Eräänä päivän Antsukin katsoo vessan peiliin, ja näkee siel vainajan kasvot, kuten Peltosen Jusa, kun näki, ja tietää kualeman tulles lähel. Tai sitten voi käyrä toisinki: mies vois liityä yhtyeesse, semmottis kui Rysharmonise viila ja kakku, ja rikastuttaa kihvelimusiiki kenreä. Kukaan ei tierä kummottos ihmisten täsä maailmas voi käyrä. Esiinnyin itseki eräänä vuanna Antsun ja häne silloisen eukkos kans kiertämäl koulujen ala-asteita, jois hoilattiin laulua: etkö ymmärrä, vaikka sul kerroin ja muit hupaissi lastenlauluja. Ehrotin jo tosa vaihees lauluun uussi sanoi, kuten et sulleki, kenitaalini näytän muta en saanut juurikaan vastakaikua. Antsun eukko oli tualloin siinä vaihees et ei ymmärtäny ollenkan tuallaist kauniin laulun pilaamist. Kun lopettelimme laulamist, pennut ryntäsivä ulisten ulos, ja pianpa jotkut lapsist jo leikkivätki koulun pihal läjää tai jyskäpäät, ja muit lapsuuren riemullissi leikkejä. Kaikist noist lapsist tuli, valitettavasti, aika pian sohvaperunoit, tai ylipainoissi nuaria alkoholistei - ja nii om mone muukki sanonu täsä ny - joten turhaan menivät neki veisut. He olis vointu suaraan ajaa pihal sitä jyskäpäätä, tai läjää leikkimään, ja unohtaa saman tien. Mut pänriä ei syntyny, ei ainakaan Antsun kans, ja tuski sitä eres koetettiinkaan kovinkaan voimaperäisesti. Antsua ei näet kiinnostanut se musiikki, jota itse harrastin, kuten lappilaisten joikalaulut, ja uskoisinki, ettei se minun lauluistani mitään tiennytkään, sil Kalsarien musiikki veti hänt yhä enemmän ja enemmän pualeensa. Kerran Kalsarit, aina Kalsarit - tai sitten, jos o onni myätä, Rysharmonine viila ja kakku. Oikeastas ainut musiikinlaji, jota se eres hiukka yritti harrastaa kanssani oli toi Amerikan neekereiren rag musiikki, jota Krossmannin Steehvani kävi kerran esittelemäs, ja niist piiseist on mieleen jääny erityisesti Vestaappol, jonka opettelin soittamaan. Jostaki syst Antsu ihali Kuupperin Alliissia, ja Pohjolan Pekkaa, ja Tommi -musikaalia, kun mää taas en ihaillu kettä, enkä tuntenut juuri lainkaan ainakaan populaarimusiikkia. Muistan kun Antsu kertoi posket innost punottaen Pekan hienoist levyist, ja harakka siitä ja siitä, ja kuinka mää siinä myätäilin hänt, et hienoi olivat passokulut, hienoi - vaikken ollu koskaan kuullu miehelt yhtään levyä, mut oli jotenki mukavaa, et joku oli innostunut jostaki, ja oli ymmärtävinään jotaki hiukka paremin kuin me muut. Jumptsipum-bum. Mää en kuitenkaan oikeasti rikannut Kalsareist, tai pialoipokkuist, ja kuuntelin rariostaki aina sitä mitä sielt kulloinki ny sattus tulemaan, ja ymmärsin enklanninkieliset sanatki yleensä väärin: Lucy in sthe sky is dying, tiätty, ja vastavaa. Allaolevast seekasetin etiketist näet, et olen myähemmin korjannut kohran is dying sanoilla with diamonds, ja voit päätel myäs senki, mihin ajankohtaan asettuvat omat lauluni Kuka täyttäny o kärsimysten maljan (eli Turman vaunut) ja Puut pitkät veistetyt sai laivan muodon (eli Laiva), ja noihin aikoihin olen myäs laulanut laulun The House Of The Rising Sun, sekä Hän on voittamaton, kai sen tiedät (eli voittamaton ).Etiketti kertoo myäs, et olen äänittäny Irviinin viuhahruksen, ja yksinkertaisen purkan, sekä jyrki, jyrki laulun, joka o J. Leskisen tuatantoa. Myäs Tuahitorven Alvari o päässyt mukkan kasetil. Kun tää jalo musiikintuntemukseni oli jo tualloin tuata tasoa, ja kun hän ei ol siitä juurikaan parantunut vuasitte varrel, voi sanoa, et en ol saanut vaikutteit ainankaa populaarimusiikist.

Kuupperin Alliissi kuulosti minust lähinnä irtipäässeelt hullult. ja kuulostaa vieläki. En myäskään voi nauramatta kuunnel nykyissi hevipänrejä, ja heirän mahtailuaan, koska olen ollu niin monia vuassi ulkopualel leirin. Toisaalt minun on myännettävä, et niiren meloriat ovat kauniit, ja varmaanki monet laulajist pärjäisivä vaikka oppeeroiren tenoreina. Kalsarit eivät koskaan kivunneet maineen kukkuloil, vaan jäivät lähinnä paikallisiks erikoisuuksiks, et turhaan menivät neki ulinat, ja koko Kalsarit -koohotus. Vähitellen Antsun eukostaki kehittyi erittäin kyynine akka, oikea munahai, tiätty - eiköstä juu - vaikka oliki aivan alus ollut sellaine kaino hippi, joka tuski tohti pieraistakaan. Ihmine voi muuttuu torel paljon elämänsä aikana. Eipä Antsustakaan olis tullu pänrin jäsentä, koska se menetti jossaki vaihees tatsinsa. Kun viimeks näin Antsua, kertoi tää posket innost hehkuen kuinka oli juur eronnu, ja kuinka oli vihroinki vapaa. Silloin viimeistään älysin, et aika pänrin perustamisel, jos Antsu olis ollut mukana, oli peruuttamattomasti menny ohi. Sinne Antsu jäi huajuen seisomaan, vähä-älyinen vapauren virne suupielessään, ja iloitsemaan uurest riippumattomuurestas. Mutta entäpä sitten Turvantakan Taavi? Kyseessähän on miekkone, jol ei ol lainkka sävelkorvaa, ja joka ei osaa soittaa mitään instrumenttia, ja joka on just yhtä tavanomaine ku lika, kute muuan tavalisen ihmisen vuasisataa elävä hahmo Kurtti Vonneekutti kirjas. kuitenki: juuri hänel olis ollut ainaki asennetta, ja hänhän olis voinut hyppiä yläpystyä samal kun muut soittavat tai laulavat. Se olis voinut ol eräänlaine kou-kou -tyttö, tiätty, tai sitten se olis voinut viskel muit pänrin jäseniä laval o-soto-gari lempiheitolas.

Koka Vittkensteinil

Taavista tuli kuitenki kallonkutistaja, ja se erikoistus alueil, joist hänel ei ol itseläs ol ollut varsinaisesti mitään normaalei kokemukssi, ellei sitten puhuta nekatiivisist kokemuksist. Musiikillisesti se piti Toorssi -yhtyeen soitannost, joka tietyilt osin vastasi sitä, mitä se olis itse kyenny All Stars -yhtyeesse tuamaan, eli mölyämään mukana lievästi nuatin vierest. Mut se ymmärsi hyvin hulluuren teoriaa, mitä Antsu ja Jartsu, totanoi, eivät ollenkas käsittäny. Teoriahan käsittelee sitä, kummottos voiraan tuattaa jotaki arvokast keräämäl jätteit, ja jalostamal niit erräänlaises psykereelises rosessis korkeammal tasol, ja kuinka saavutetaa sitäkautta korkeampia sieluntiloi. No, 70-luvul kaikk vähääkään kynnel kykenevät olivat lujasti vasemmistolaissi, mut palasivat sittemmin takaisin porvareiks. Jossaki tän kehityksen vaihees Taavi aloitti opiskelunsa, ja silloin ireoimme ja piirsin muutamia kuvei, jotka osoittautuiva erittäin ennustaviks noi nykypäivää ajatellen. Kukaan olis voinut eres kuvitel Neuvostoliiton koskaan haoava, tai Yhrysvaltain hyäkkäävä Irakiin, mut sellaissi teemoi me vain kehittelimme. Terroristit kaappasiva lentokoneit, amerikkalaiset laskuvarjojoukot hyäkkäsivä Punaisel Toril, ihmissi manipuloitiin järjestämäl erilaissi visuaalisesti tehokkait näytökssi, astronautit näkivät millaine maailma o, mutteivät uskaltaneet kertoa siitä kenellekkä, ja yrinsotaki käytiin, ja elettin soranjälkeises torellisuures. ihmiset elivä nois kuvis suures huijaukses, kuten ne elävä tänä päivänä - sitä käsittämättä. Näist syist Taavi olis päässyt tuolloin pänriin vaikkei sitä olis ollut olemassakaan. Taavi piti myäs kansanparantajan vastaanottoa, ja kävin kerran katsastamas paikan. Siel oli mm. kirves, sankolline typiä (hiilen pääl muarostunutta hiivettä), pino kolmikantoi, kimppu tuareit pajunvesoi, ja irtisahattu aitan ovikynnys (jonka yli oli joskus kannettu ruumist), kasa aitoist kerättyjä ruumislautoi, ja kaikkea muuta kansanparantajan sälää. Paikal tuli sattumalt eräs potilaski, joka sairasti ns. märäntäjän tautia, johon Taavi keksi oitis parannuskeinot. Oheises kuvas o muuten itse Rotikko-Pekka Maaninkalt, ja häne vastaanotolles saapunu, asianomaist tautia sairastava miekkone.

Kun tautia parannettiin, ensi lämmitettiin (tietenki) sauna. Saunan lämmetes Taavi meni läheisel lähteel, ja osti siel veren hinkkaamal hiukka kultaa sormuksestas lähteesse. Veren hiljalles lämmetes Taavi poimi lattialt joitaki yksikesäissi pajunvesoi, joit se alkoi hautoa veres. ja joukkossen se vuali ruumislauran lastui. Liemeen laitetti vielä kolmelt eri veropiirilt kerättyjä kolmikantoi. Sitten Taavi pesi sairaan verel, ja hinkkasi häne parkkiintunutta nahkaansa pajunvesoil. Kun mies oli hoirettu tuli paikal tanakahko naine, joka sairasti jännetupin tulehrust. Tapa, jol tää tauti parannettiin, näkyy allaolevast kuvast, jos kaks naist menneilt vuasikymmenilt o polvilas aitas parannustapahtuman aikana.

Kipeä naine laittoi kätesä käskettäes aitan ovikynnyksel, ja Taavi (kuvas sirppiä heiluttava naine) alkoi hakata hiljalles kirveel kären molemmin pualin, ja naine kysyi vänäjäväl äänel: mitäs ha--hakk--kaat? - johon Taavi (kumeal äänel) vastas: hakkaan naria! Ja niin oli seki tauti parannettu. Mut vielä tuli paikal mies, jonka sormi oli palanut. Taavi haki oitis kermaa, ja lusikoi sen joukkossen typiä lattial olevast ämpärist, ja alkoi lukea loitsuja kumeal ääneläs, jonka jälkeen se voiteli kären valmistamalas tulenjälenvoiteel. Kun kysyin Taavilta mist tää oli kaiken oppinut, vastasi se, et muuan Rotikko-Pekka Maaninkalt oli kirjoittanut aiheest piene kirjasen luvul, ja Vartpuri Vittkensteini oli tehny aiheest laajahkon tutkielman, ja saanut tyästään Suamen Akatemialt palkinnoks Vartpurkipallon, joka myännetään vuasittain erittäin onnistuneest tutkielmast. Allaoleva kuva kuvaa taas menneitä aikoi, eli aikaa jolloin Taavi hakis Tukholmast rocklevyjä, vai kummottos mahtaks sitä sanokka kehrata. Katsokaa miest allaolevas kuvas: mahtoi löytyä levyjä ainaki pienempään tarpeesse - jollei suurempaanki.

Kun näitä kuvei katselee, täyttys muista, et mitään pänriä ei koskaan perustettu, ja tuski tullaas enää perustamaankaan, sil hän olis pitäny tehrä ajois - ja otolline aika o ohi. toisaalt: vaikka täsä kuvatut ihmiset olisivatki torel olemas, on heirän nimensä keksittyjä, koska he olisivat muutoin mitä torennäköisimmin jonkun hakukoneen haarukas. Mut mitä taas pänriin tulee, on ikäänkuin joki assi olis suarastas tyrkyl, jotta ihmiset siihen tarttuisivat, mut ne vain seisovat ku lumottuina kykenemättä tekemään mitään. Sitte se aika vaan menee ohi, ja tarjoaa jotaki huanompaa kun parempi ei kelvannut. ku ajattelee koko ihmiselämää, on senki kulku yleensä sellaine, et aluks melkien kaikki ol tarjol, mut aika nopsaan koittaa hän aika, jolloin tarjol ei ol muuta ku kivulloine kualema - jos sitäkään - sil jo valmiiks kuallut ei oikeasti kuale eres kualleessas. O lopult olemas vain yren miehen pänrin torellisuus, ja onneks nykytekniikal on mahrollist korvata hankalat soittaja-ihmiset, jotka kuitenki temppuilisivat monin tavoin, ja osoittaisivat milloin mistäki mieltää, ja joiren jorinoihin kyllästyis. Tietokoneohjelmil ei tarvitse maksaa palkaakaan - jokin rumpuohjelmahan rummuttaa vaikka maailman tappiin saakka, kun taas ihmis-rumpali väsyy, ja ratkeaa ryyppäämään, tai kärsii masennuksest ja tekee lopult kuitenki itsemurhan. Kyl koneet aina vänisevät ihmisäänes voittavat, ja yhren miehen yhtye voi ol valmiiks yksin jo eläessään, ja totuttautuu jo etukäteen kalseaan elämään tuanelas, jos kaikki ovat yksin seulomas seinähirttään, ikäväs ainaises. ja niin erelles ja erellles. Mikään ei tule yllätyksenä miehel joka on varautunut kaikkee, kuten Simpauttaja sanoi. Ja siunatuks lopuks voiki toreta erään hölmön lappeenrantalaisen naisen tavoin: sem pare vaa, totanoi mahtaks sitä sanokka kehrata: Mie ossen Riston kans' ny alasti nii paljo ku vaa mahollist, tiätty! Olkkas tekin.