Baderman, Lönnrot, ja kumppanit

Saattaa olla että Elmau Baderman olikin Badermann, mutta olipa hän nyt kuka tahansa, niin tälläkään sukunimellä miestä ei netistä löydy. Joku Badermann -arkkitehtitoimisto Suomesta toki löytyy, mutta tuskinpa sen työntekijät ovat Elmaulle mitään sukua. Vaikka mistäpä sen niin jullilleen tietää?

Elmau Badermanin pantseistiset näkemykset

"Elmau Baderman kääri matrassinsa kokoon, sulloi repuunsa manttelin, jalkarätit, ja lähti siltä seisomalta Suomeen tutustumaan Alvar Aallon teoksiin, joista oli kuullut professorinsa puhuvan".

Kun Elmau Baderman saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, ei hän osannut kuin kaksi sanaa, nimittäin sanat "nukkua" ja "lato". Noihin aikoihin latoihin orientoituminen Suomessa oli yksinkertaista: niiden seinillä ei ollut graffiteja, eli seinillä ei lukenut mitään, ja ladot olivat kaikki samanlaisia, ja täynnä heinää, jossa oli hyvä väsyneen kelliä. Elmau oli ”junkki”, eli tunsi ”aineet”. Kun vanhempani poimivat Elmaun tienposkesta ja toivat meille Rauhaan, vanhempani sanoivat ettei heppu osaa lainkaan suomea, ja sehän meni hönelöihin sisariini täydestä, ja he änkyttivät sanakirjasta saksansanoja, mutta pälyilivät samalla halukkaasti kulmien alta, ja silmät kiiluen Elmauta, niinkuin suomalaisnaiset ovat aina tehneet, kun ovat tavanneet ulkomaanpellejä.

Elmaulla oli myös veli, Igor, joka oli likinäköinen, ja hieman jäljeenjääneen oloinen, ja sellainenhan hän olikin. Pyöri siinä kotipihalla ympyrää, kun tuo liikuntakykykin oli huononlainen. Osasi hänkin ne kaksi suomenkielen sanaa – sanat ”nukkua” ja ”lato”, jotka olivat tarpeen lato-orientoitumisessa.

Elmau nukkui siis enimmäkseen ladoissa. Jokut ladot oli selvästi merkitty jonkun tietyn henkilön ladoiksi, kuten ylläolevassa kuvassa komeileva ”Pelle Miljoonan lato”. Todennäköisesti Elmau ei juuri tuossa kyseisessä ladossa nukkunut, koska sitä ei ollut vielä olemassakaan silloin kun Elmau saapui suomeen, ja jos olikin, niin sen seinässä ei lukenut vielä graffitia ”Pelle Miljoona Oy”. Vanhempieni olisi pitänyt jättää koko Elmau sinne tienvarteen – latojaan etsimään. Mitä näistä hyysäämään - sakemanneista. Kusevat kaivoihin ja kopaisevat talojen tyttäret, ja polttavat Lapin!

Elmau Baderman makasi alasti iänikuisella matrassillaan kiihkeästi savukettaan imien, ja katseli silmät ymmyrkäisinä killittäen katon himmeää läiskää. Sitä ei ollut siellä eilen, mutta nyt se näytti suorastaan killuvan siellä. Siinä oli riittävä vatuloimista tuleviksikin viikoiksi ulkomaiselle arkkitehtiylioppilas Elmaulle, ja siitä oli muodostuva kerrassansa hänen turhan elämänsä koko sisältö.

Elias Lönnrot

Elias Lönnrot sulautui lähes täydellisesti siihen kansaan, jonka runoutta hän tallensi. Oliko tämä Lönnrot se sama Lönnrot, josta jo joskus koulussa on puhuttu, niin siihen voi vain vastata, että vaikka yhtäpitävyyttä nimessä onkin, niin se voi olla näenäistä, koska kukaan ei voi ristiriidattomasti esittää, millainen todellinen Lönnrot oli, ja mitä hän milloinkin asioista ajatteli.

Vaikka Lönnrot esitetään useinkin hänestä kerrotuissa tarinoissa ihka vaatimattomana ja köyhänä miehenä, oli hänellä elämänsä aikana useitakin kunnon pytinkejä, joissa kelpasi toki asua. Ylläolevassa kuvassa on kuitenkin hänen synnyinkotinsa – Paikkarin torppa – jossa kelpasi Eliaksenkin kasvaa ja asua.

Tuossa ylhäällä näet Lönnrotin Kajaanista ostaman talon. Vielä nykyäänkin tätä pidettäisiin aikamoisena pytinkinä, vaikka sen itse sanonkin – ja sanonkin. Tuollaisen talon ylläpito edellyttää palvelusväkeä, ja kaikenlaisia piikoja, joten se siitä köyhyydestä. Talossa oli komea sisäpiha, jonne Lönnrot veti pihakoivut Hauholasta, lähellä sijaitsevasta maapaikasta, jonka hän niinmuodoin myös omisti. Se oli kai eräänlainen datŝa, kuten meillä Venäjällä päin sanotaan. Kajaanilaiset polttivat tämänkin talon.

Eihän Lönnrot köyhä ollut, ja vaatimattomampi mies olisi asuskellut hyvinkin paljon pienemmässäkin talossa, mutta niin vaatimaton ei ole erkkikään, eikä Lennu. Ylläolevassa kuvassa on Nikun talo Sammatista, jonka Lönnrot osti, ja myi 1876 Cygnaeukselle. Se oli se sama Uuno, joka oli se kansakoulun isä.

Ylläolevassa kuvassa näkyvät sekä Nikun talo – että Lammin uudistalo, jonka Lönnrot osti, ja jossa hän asui elämänsä loppuun saakka. Ei jaksanut enää kiertää Karjalan korpimaita, ja lieneen jo menettänyt uskonsa kansamme suuruuteenkin. Eiväthän ihmiset, todennäköisesti, kummassakaan tapauksessa, aivan sydänjuuriaan myöten uskoneet näiden ”lönnrootien” keräämiin tarinoihin, tai kaikenmaailman kulkumiehiin, mutta kun se oikea elämä oli tylsää, ja olihan se kulkumiehen intomielinen saarna jotakin erilaista kuin arjen pakerrus, ja päivittäiset rutiinit. Tavallaan Väinämöinenkin oli tällainen kulkumies, ja Väinämöisellä oli vielä sekin etu puolellaan, että jos oikein huonosti oli käymässä, niin vastapelurin saattoi laulaa vaikka suohon, ja saarnamies puolestaan saattoi pelotella helvetin lieskoilla. Herkkäuskoisuutta kaikki tyynni. Kertojat ja intomiehet ovat aina iskeneet tähän saumaan, ja aina yhtä hyvällä menestyksellä. Teos "Seitsemän veljestä" ei olisi oikeastaan mitään ilman siihen liitettyjä oheistarinoita, tai legendoja, ja ei voi kun ihmetellä veljesten intoa kuulla niitä aina tilaisuuden tullen. Toisaalta veljekset olivat samanaikaisesti innolla osallistumassa erilaisin väkivaltaisiin kohtaamisiin toukolalaisten, tai virkavallan kanssa, ja tarinoiden opetukset eivät näyttäneet jättävän heidän sieluunsa minkäänlaista siloittavaa jälkeä. Tässä voisikin kysyä, oliko muinainen eräelämä jotensakin tasapainoisempaa, ja vailla ristiriitoja esivallan kanssa. Mene ja tiedä. Veljekset pelasivat väkivaltaista kurraa otsat mustelmilla, ja eivät koskaan kieltäytyneet tappelusta. Menneisyys on aina unelma jostakin jonka näkee ensimmäisenä, ja on se ensimmäinen, ja se saattaa hyvinkin olla osa kylätappelun kumua, tai sitten erämaan mykkä hiljaisuus. Mene yksin jollekin sellaiselle paikalle, josta on hyvä näkyväisyys joka suuntaan kymmenien kilometrien säteelle, mutta ei ihmisiä. Siinä seistessään voi ainakin laimeasti kuvitella itsensä ensimmäiseksi, joka näkee edessään koskemattoman, ja rannattoman erämaan, jossa ihmisjalka ei ole ennen astunut. Tällainen on se suuri, ja kadotettu hetki, jolloin ensimmäinen vaeltaja voi nähdä erämaan kaikessa voimassaan - ennekuin ihmiset sen sittemmin turmelivat, ja laskivat sen kiville ja kannoille tietyn rahallisen vaihtoarvon, ja jättivät lopulta jäljelle vain tundran maiseman. Nykyään kertojille ei enää ole sosiaalista tilausta, vaikka parhaimmillaan kyse on eräänlaisesta kertakäyttötaiteesta, ja tilanteiden hahmotuksesta. Tämän päivän tarinat ovatkin vailla sisältöä, ja lyhyitä, kuten:

"Elias Lönnrot oli innokas metsämies - aina kiilloittamassa asettaan niin sisällä kuin ulkonakin -ja sisältä ja ulkoa. Kerrankin hän meni metsälle eikä saanut mitään. Meni toistekin - mutta samoin laihoin tuloksin. Kun tämä ikävä asia oli toistunut muutamia kertoja, laimeni Eliaksen metsästysinnostus kerta kerralta - ja loppui sitten vähitellen kokonaan".

Lönnrotin roilailuja ja toisten toilailuja

Eliaksen sauna-aversion synty

Elias Lönnrot oli, toden, totta aivan antaumuksellinen saunan ystävä - aina näet keikkumassa saunan lauteilla jo pienestä naassikasta asti. Kerran, jo vanhempana, hän löysi Helsingistäkin oivallisen saunan, jossa oli oikein lattiakaivo - ja sen päällä jykevä valurautainen sihti. Meni sitten kerrankin tähän kyseiseen saunaan, tavalliseen tapaansa, ja kylveskeli aikansa, ja huikkasi sitten silkkaa ystävällisyyttään saunapiialle oven läpi:

"Miina panee vaan puita pesään, ja menee pois, konsa itsekin täältä kotuo selviän"

Kylvettelee siinä sitten ähkien itseksensä, ja lämpö alkaa selvästikin kohota. Heittelee ripsauttelee siinä vielä vettäkin kiukaalle, ja lämmintä tuntuu hyvästi riittävän, ja siitäkin vielä lisivän. Sitten yrittää hän jäähylle pukukamariin, mutta saunan ovi on juuttunut tiukasti kiini, ja ei tunnu mitenkään aukeavan - vaikka häntä kuinka rynkyttäisi oikein hartiavoimin. Miinakin lie jo mennyt. Ja lämpötila senkun kohoaa, koska Miina häntä hyvästi lisäsi koko sylyksellisen ennen lähtöään. Alkaa jo tuntua Eliakseltakin tukalalta – saunan ystävästä - ja viimein vetäytyy mahalleen saunan vankkatekoisen valurautasihdin päälle, josta hieman huokuaa viileämpää. Niin odottaa hän aamuun - ja sen koommin ei hän enää saunaan menekään.

Elias ja tiiviimmän tulkinnan kaipuu

Tiedetään, että Elias Lönnrot keräsi kaiken liikenevän vapaa-aikansa runoja, joita hän sai vanhat ukot itselleen mieluusti kertomaan. Kuunteli niitä enimmän ajan toinen käsi poskella, ja toisella kirjoittaen, ja ukot jorisivat tarinoitaan. Elias olisi niin toivonut, että heitä olisi aina ollut kaksi, ja sitten nämä olisivat istuneet penkillä vastakkain, ja tarttuneet toisiaan käsi kädestä oikein käsipäivää, ja veivanneet voimallisesti edestakaisin niin, että penkijalat olisivat vauhdissa nitisseet, ja ukkojen äänet kohonneet falsettiin - mutta kun ei niin ei. Nämä vain istuksivat jossakin saunan - tai tuvannurkassa, ja ynisivät siinä hiljalleen, silmät puoliummessa omia juttujaan. -Että Väinämöinen teki sitä, ja Lemminkäinen taas tätä. Elias alkoi vähitellen leipääntyä, ja leipääntyi yhä enemmän - kun mistään ei tuntunut löytyvän kahta reipasta ukkoa, jotka olisivat veivanneet innolla, ja voimallisesti edestakaisin. Olisi siinä ollut sitä performanssia. Ja niin runonkeruu jäi ikään kuin itsestään vähemmälle, ja lopulta hupeni täysin olemattomiin

Elias lenkkeilijä

Henrik linnustaja sai nimensä siitä, että sai tiedon kuninkaaksi tulostaan ollessaan par'aikaa linnustamassa. Niinpä voitaneen samaisella logiikalla käyttää myös ilmaisua Elias lenkkeilijä, koska tämä vastaanotti tiedon kansan muinaisista runoista ollessaan juuri lenkkeilemässä. Tämän pani merkille myös A.V. Linsén, joka teki aiheesta osuvan piirroksenkin, jonka näet yllä. Lieneekö ollut ihka ensimmäinen sauvakävelijäkin, vaikkakin vain yhdellä sauvalla (ja, kenties, kahdella pallolla). Elias Lönnrot oli todellakin innokas lenkkeilijä - vaikkakin hän peitteli alkuvuosina intohimonsa mainittuihin runonkeruumatkoihinsa. Kun vuodet kuluivat, alkoivat muutkin nähdä että kylläpä se Elias alvariinsa veivaa noita maanteitä ja kujanteita. Aivan tavatonta noihin aikoihin olikin - että joku aivan asiakseen juoksenteli pitkin mäkiä joutavan perässä, ja heilui puiden vankemmissa oksissa kuin orava ikään. Vanhemmiten Elias arkaantui niin, että alkoi piileskellä ihmisiä - ja pakeni kerrankin vallan metsään, kun lähetystö tuli häntä onnittelemaan. Lopulta ei hän metsissä, ja tiedettiin hänen edelleen elelevän paikkakunnalla koska nauriita ja papuja hävisi ajoittain ihmisten halmeista. Syksyn tullessa jahtivouti päätti, että Elias on saatava ihmisten ilmoille - ja järjesti suuren jahdin, jossa oli mukana kymmenittäin paikkakuntalaisia. Ovelahan Elias oli, ja monet juonet osasi kiertää, mutta lopulta hänet saarrettiin eräälle paloaukealle, ja saatiin kiinni. Mutta kauaa ei hän pysynyt aituuksessaan, vaan siitä aina karkasi, niin vähitellen jättivät ihmiset hänen omiin oloihinsa, ja jahtivimma hupeni lopulta olemattomiin.

Eliaan lapsuuden riemuja

Kerranpa venäläiset sotamiehet tapasivat pienen Elias Lönnrotin, kun tämä kulki kerjuumatkallaan Tammelan tai Turun suunnassa. Sitoivat pojan naruun, ja kastoivat sitten kaivossa. Kerrassan mainio pila ... mahtoi naurattaa viikkokausia myöhemminkin moinen temppu. Mutta eipä tämä vielä mitään. Sanoipa tätä aikaisemmin Eliaksen isäkin kuultuaan, minkä nimen pappi oli pojalleen antanut, että olisi siitä pitänyt tehdä Hulikka, ja äitinsä ehdotti äkeissään jopa Tuisku-Jaakkoa. Oli näet niin, että kastuumatkalle oli lähetetty naapuritorpan muori, joka oli matkalla ehdotetun nimen unohtanut. Ja niinpä pastori Procopæus sai etsiä almanakasta kastettavalle nimen. Että kyllä sitä entisaikoina sitä hauskaa piisasi, ja elämä näytti köyhällekin ne aurinkoiset kasvonsa.