Vili in Memoriam

Vili (Fac-Ick York) syntyi 28.7.1991 ja kohtasi maallisen matkansa pään 1.10.2003, eli hän eli ihmisen iässä laskien melkein satavuotiaaksi. Rodultaan Vili oli englanninsprigerspanieli. Näitä samantapaisia koiria on ollut olemassa ainakin 2000 vuotta, ja niitä käytettiin vuosisatojen ajan ennenkaikkea lintujen metsästykseen. Eurooppa on suurelta osin varsin alavaa maastoa, ja luonnontilaisena se olisi lähinnä soista rämeseutua. Springeriä voi sanoa hyvällä syyllä rämekoiraksi. Muistamme Vilin koirana, joka riensi joka paikkaan nimenomaan juosten, ja joka jo pentuna kantoi pellolta kotiin melkein itsensä kokoisen, metsästäjien ampumiin hauleihin kuolleen sorsan, pää ylpeästi pystyssä. Vaikka Vili ei ollutkaan koskaan oikealla metsällä, hän osoitti nämä taipumuksensa selvästi muutoinkin. Siksi toivommekin hänelle laajoja niittyjä ja metsiä juoksukentikseen siinä paremmassa maailmassa, jonne uskomme hänen siirtyneen, ja jossa toivomme hänen toivottavan meidät aikanaan tervetulleeksi omalla, tutulla tavallaan.

Vili pöydällä

Tässä kuvassa Vili tekee jotakin, joka on kiellettyä. Jollei sprinkuilta kieltäisi mitään, ne katsoisivat pian kaiken sallituksi, ja sitten olisit itse sillä kylässä, ja eläisit sen ehdoilla. Se päättäisi, milloin on oikea aika mennä ulos, ja tulla sisään, ja milloin on oikea ruoka-aika, ja niin edelleen ja edelleen. On itse asiassa sama mikä siltä on ehdottomasti kiellettyä, mutta jonkin on vain oltava – ja jos sprinkku on vähäänkään hallitsevaa sorttia, se kokeilee jatkuvasti onko kielletty edelleenkin kiellettyä. Hyvä ohje on herra luutnantti Koskelan ohje: asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat! Ankaruus ja fyysiset rangaistukset eivät ole oikea keino kasvattaa sprinkkuja, sillä niissä on sisäänrakennettuna halu miellyttää, ja halu yhteistoimintaan laumana, ja tähän voi aina vedota. Miellyttäminen ei ole kuitenkaan samaa kuin mielistely. Sprinkku haluaa että sitä pidetään kunnon veikkona, ja hyvänä, rohkeana laumatoverina. Jos syntyy erimielisyyttä esimerkiksi kulkusuunnasta, ja sprinkku jää jonnekin pyörimään (kapinoimaan), mutta se seuraa kyllä jos lähdet määrätietoisesti jatkamaan matkaasi haluamaasi suuntaan, ja sinulla on antaa retken päätyttyä jokin pieni makupala, tai se tietää sinun löytävän jotakin mielenkiintoista. Täytyy vain huolehtia siitä, että sinulla on tarjota aina se mielenkiintoisempi kulku-ura. Hyvä johtaja on sellainen, että hän löytää aina ne kaikkein jänskimmät toimintavaihtoehdot.

Vili ja Kalle isännän seurassa

Tässäpä sitä ollaan molemmat pojat isännän seurassa. Ei tietoakaan mistään kateudesta, sillä molemmat saavat ihan samanlaiset silitykset. Vili tarkkailee tässä kuvaajaa, mutta Kalle ei sellaisista välitä, vaan varnii tyytyväisenä isännän pitkähihaista paitaa.

Vili ja emäntä hangenkuorilla

Eräs kevätaamunkoitto maalla, ja kutsuvat hangenkuoret. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta on valaissut maiseman sirontavalollaan. Se ilmoittaa sillä tavalla ennakkoon, että pian minä tulen – tuokta metsän reunan takaa. Hankiaisella pääsee mihin tahansa, eikä upota yhtään. Valitettavasti päivällä lumi pehmiää niin, ettei pelloilla viitsi juoksennella, mutta näin aamuisin matka maittaa. Valitettavasti tämä oli vimmeisiä valokuvia joita Vilistä otettiin, ja kyllähän sairastumisen huomaa jo siitäkin, että välimatka emäntään on parikymmentä metriä, kun Vili olisi nuorempana seilannut pellon päästä päähän moneen kertaan ihmisen kulkiessa sen yli vain kerran.

Vili ja Kalle

Jouluaatto oli Vilille ja Kallelle yhtä juhlaa. Vili sai luun ja nakkipaketin, ja Kalle taas sellaisia kissojen asioita. Tämä kuva sopii niiden katseltavaksi jotka uskovat kissojen ja koirien olevan verivihollisia, ja sellaisille ”metsämiehille”, jotka usuttavat hurttansa tahallaan kissojen perään. Näitäkin on nähty, mutta sen ymmärtää jo siitä, että yli puolet väestöstä kuuluu siihen heikompaan puoliskoon gaussin käyrän mukaisesti. Vähälahjaiset eivät ilmeisestikään suvaitse kissoja. Maalla ollessaan Kalle oli erittäin tehokas metsästäjä, ja sai päivittäin useita myyriä saaliikseen, ja pari kertaa syksyllä käyneistä pihlajanmarjoista humaltuneen tilhen.

Vili sylissä

Pentuna Vili muistutti lähinnä varsaa, ja sen liikkuminen olin samanlaista. Nopeus ja voima tulivat sitten myöhemmin. Vili kuului siihen sprinkkusukupolveen joiden hännät leikattiin aivan pikkupentuna lyhyeksi. Sillä ei siis ollut koskaan oikeaa häntää, ja kun se heilutti hännäntöpöään; sen liike oli erittäin nopea. Sanotaan, että metsästettäessä tällä koiralla töpöhännästä on helpompi lukea mitä koiran päässä liikkuu. Pitkän hännän liike on loivempi, ja koira pystyy paremmin kontrolloimaan sitä. Silti kiivas hännän liike kertoo aina siitä, että koira on joko napannut jotakin kiellettyä, tai sellaista, joka siltä otetaan kuitenkin pois, kuten rotanraato tai joku muu niljainen jätös, joka haisee pitkään.

Vili metsässä

Jos nyt joku ihmettelee, miksi sprinkut ovat kaksivärisiä, eipä ihmettele enää nähtyään ylläolevan kuvan, jossa Vili on hakemassa jotakin mielenkiintoista hakkuuaukealla. Sprigeriä on vaikeaa nähdä varsinkin meikäläisessä talvimaastossa, jossa värisävyjä ja värejä on niukalti. Kun se liikkuu, sen kyllä näkee, jos osaa katsoa. Aivan samasta syystä ajokoirat ovat useimmiten kaksivärisiä, jotta ne olisi helpompi erottaa maastossa.

Vili juoksee ohi

Springeriä pitää harjoittaa tulkitsemaan ihmisen eleitä, ja varsinkin pentuvaiheessa se ei tahdo millään onnistua, koska tuo vauhti on vielä niin kova. Kuvassa koetan antaa Vilille pysähtymismerkkiä, mutta se alkaa vasta hiljalleen jarrutella, ja pysähtyy vasta ohitettuaan minun muutamalla koiranmitalla. Tämä johtuu siitä, että pentu ei vielä tarkkaile ihmistä jatkuvasti, ja sille tulee mieleen koko ajan kaikenlaista kiinnostavaa. En kiistä sitä, että kaipaan vieläkin näitä hetkiä, kun Vili on jo maannut pihan reunassa muutamia vuosia ikiuntaan. Täsmälleen samanlaista koiraa ei tule, vaikka se olisi samasta suvusta, ja näennäisesti samankaltainen. Ne ovat aina persoonia.

Vili noutovideo

Klikkaa tästä ladataksesi ja katsellaksensi videota Vilin ensimmäinen nouto - Click this linkt to download and watch at the video Vili retrieved his first stick

Otin Vilistä sen elinaikana joitakin videoita, ja kaikkein liikuttavin niistä oli video Vilin ensimmäisestä uintiretkestä Nilakkajärven rantaan, Masuun. Ensiuntia oli todistamassa hälisevä joukko, ja häiritsemässä kaikin tavoin itse suoritusta. Mitään muuta opetusta ei ollut kuin vain kepin heitto veteen niin, että Vili sen huomasi. Se haki kepin, ja palautti sen. Suoritus ei ollut vielä kovinkaan varma, mutta osoittaa, että noutamista ei oikeastaan tarvitse näille erikseen opettaa. Vili oli tosin hakenut heitettyjä keppejä kuivalla maalla, mutta ei koskaan vedessä. Samalla uintireissulla se kävi hakemassa keppejä jo varsin kaukaakin, jossa jalat eivät yltäneet enää pohjaan, joten se oli pakko uida – ensimmäistä kertaa elämässään.